Lähes koko Jatkosodan alkupuolen Helsinki oli saanut olla varsin rauhassa vihollisen pommikoneilta. Sen verran toki naapuri oli öistä ilmailua pääkaupungin yllä harrastanut, että torjuntapäällikön kehittämää sulkuammuntajärjestelmää oli voitu testata. Mutta tällainen välirauhantila saattaa olla tyyntä myrskyn edellä, tuumailimme. Samaa epäili rykmenttimme johtokin.

Tultuaan maaliskuussa 1943 edellisen vuoden lopulla muodostetun rykmenttimme johtoon everstiluutnantti Pekka Jokipaltio havaitsi pian, että Helsingin puolustus oli pahoin laiminlyöty. Hänen mielestään pääkaupunkia puolustava ItR 1 oli aivan liian heikko suoriutuakseen tehtävästään tiukan paikan tullen. Hän ryhtyi tarmokkaasti vahvistamaan rykmenttiään, hän pani kovan kovaa vastaan ja sai kuin saikin päättäjät vakuuttumaan asiastaan. Hänellä oli myös onnea saadessaan päteviä apulaisia. Heitä olivat ennen kaikkea lahjakas ja tarmokas majuri Niilo Simojoki sekä nerokkaan sulkujärjestelmän kehittänyt torjuntapäällikkö, kapteeni Aake Pesonen. Simojoki sai päävastuun mm. kalustohankinnoista ja suunnitteli, ja toteutti ja johti tehokkaan koulutusohjelman.

Mutta niinpä rykmentti hyvin koulutettuine ja päättäväisesti toimeen tarttuvine miehineen olikin helmikuulla 1944 valmis vastaanottamaan ja jopa torjumaan ylivoimaisen vihollisen pommikonearmadat. Vihollisen, joka ennennäkemättömän vahvoin voimin sitten kohdistikin juuri Helsinkiin sodan tehokkaimmat hyökkäyksensä.

Mielestäni Neuvostoliiton kaukotoimintailmavoimien, ADD:n helmikuussa 1944 suorittamat hyökkäykset ja niiden onnistunut torjunta, torjuntavoitto, on asia joka on jäänyt vaille riittävän perusteellista tutkimusta. Siitä on saatavilla melko vähän julkaistua tietoa, vaikka esim. Sota-arkistossa on käytettävissä varsin paljon ItR 1:n dokumentteja. Jukka L. Mäkelältä ilmestyi 1967 kirja "Helsinki liekeissä" ja Aake Pesoselta teokset "Tuli-iskuja taivaalle" (1982) ja "Helsinki sodassa" (1985). Nämä kirjat kertovat paitsi järkyttävää kieltä kaupungin tuhoista, pommituksen uhreista ja heidän kärsimyksistään, myös ilmatorjunnan toiminnasta kaupungin ja sen asukkaiden suojelemiseksi. Nämä opukset eivät kuitenkaan juuri yritä vastata kysymykseen miksi Helsinki pelastui suurkatastrofilta.

Helsingin Ilmatorjuntarykmentin historiikissa (1998) sanotaan syitä olevan lähinnä vain kaksi: Helsingin ilmapuolustuksen vahvistaminen puoli vuotta aikaisemmin ja tutkat, joiden merkitys oli ratkaiseva. Mutta ei asia noin yksinkertainen ole, vaikka nuo molemmat toki kuuluvat voiton tärkeimpiin tekijöihin.

Eversti Ahti Lappi on kirjassaan "Ilmatorjunta ilmasodassa 1794-1945" hyvin kuvannut taistelua Helsingistä, vaikka hänen laajassa teoksessaan siihen on varattu vain 8 sivua. Reilun sivun verran hän puhuu vihollisen organisaatiosta ja taisteluvahvuudesta, hyökkäyksiin eri öinä osallistuneista pommareista, niiden konetyypeistä ja pommikuormista sekä niille määrätyistä pommituskohteista. Hänen lyhyehkö, mutta erinomainen yhteenvetonsa täydentää joka tapauksessa tietoa taistelujen kulusta sekä hyökkääjän ja puolustajan näkökohtia asiasta. Siinä on tervetullutta tuoretta tietoa vanhasta asiasta.

Mielestäni olisi kuitenkin jotakin tehtävä ja pian. Helsingin pelastuminen ja pelastaminen totaaliselta tuholta oli niin huomattava historiallinenkin tapahtuma, että siitä olisi tehtävä vähintään väitöskirjatasoa oleva tutkimus. Nyt se onnistuisi aikaisempaa paremmin kun Neuvostoliitonkin arkistot ovat tutkijoille auenneet. Eversti Lappi onkin niitä arkistoja jo päässyt tutkimaan. Suomen sota-arkistossakin on dokumentteja kymmeniä hyllymetrejä.

Helmikuun 1944 tapahtumien perusteellinen selvittäminen ja kokoaminen yksiin kansiin olisi syytä aloittaa mahdollisimman pian. Muun muassa siksi että vielä on sentään elossa noina kohtalonöinä Helsinkiä puolustaneita miehiä, naisiakin, jotka voivat antaa tapahtumista maassa ja taivaalla ensi käden tietoa. Mutta hekin ovat lähes kaikki jo täyttäneet 80 vuotta. Taisteluun osallistuneiden henkilökohtaisia kokemuksia ei arkistoista juurikaan löydy. Poikkeuksiakin olen tosin sota-arkistosta keksinyt, esim. Käpy-patterin luutnantti Lauri Kaliman sotapäiväkirjamerkinnät. Varmasti niitä löytyisi muidenkin patterien sotapäiväkirjoista.

Pesonen ja Mäkelä kertovat kyllä taistelujen kuluista, jotka tiedot he ovat poimineet sota-arkiston dokumenteista, mm. juuri patterien sotapäiväkirjoista ja taistelukertomuksista. Itse taisteluun osallistuneiden miesten kokemusten kirjaamisen he ovat pahasti laiminlyöneet. Molemmat he jututtavat kirjoissaan muutamia sotilaspoikia, jotka tulivat palvelukseen juuri kolmanteen suurpommitukseen ja ehtivät kai lähinnä ammuksenkantajiksi. Taivaspatterissa sotilaspojat tulivat kyllä tärkeään saumaan, meillä oli miehistövajausta ja heistä saatiin heti alkuun korvaamatonta apua mm. yökranaattien väsäämisessä ja ylös tykeille alhaalta ammusluolasta kantamisessa; tulivalmis kranaatti painoi vaatimattomat 14 kiloa. Myöhemmin fiksut ja aloitekykyiset pojat jopa miehittivät yhden patterin tykeistä.

Se siitä, mutta Pesonen unohtaa lähes kokonaan haastatella kentällä torjunnan avainasemissa olleita tulipatterien päälliköitä, tulenjohtajia ja muita upseereja, joilla sentään oli varsinaisesti tietoa ja kokemusta paitsi tästä operaatiosta, jo useiden aikaisempien vuosien varrelta. Heistä kullakin oli oma tärkeä vastuualueensa pääkaupungin puolustuksessa ja heidän kokemuksista hän olisi saanut hyvää maustetta kirjaansa.

ItR 1:n johtomiehet helmikuun 1944 taisteluissa, everstiluutnantti Pekka Jokipaltio, majuri Niilo Simojoki ja kapteeni Aake Pesonen ovat kaikki nyt jo siirtyneet sinne missä heitä ei enää haastatella voi ja samoin lienee rykmentin kaikkien neljän raskaan patteriston komentajienkin laita. Valonheitinpatteriston komentaja, kapteeni Kaarle Pentti sen sijaan on tätä kirjoitettaessa edelleenkin joukossamme.

Kuten edellä totean, olisi K. H. Pentin lisäksi ainakin eräitä patterinpäälliköitä ja varsin monta nuorempaa upseeria vielä tutkijain tavoitettavissa. Heistä olisi hyvä aloittaa. Myös pitäisi perusteellisesti läpikäydä kaikki rykmentin ja patteristojen esikuntien ynnä tulipatterien ym. sota-arkistossa olevat paperit, niistä löytyisi paljon mielenkiintoista talteen pantavaa asiaa. Kaikki tämä maksaa, mutteivät ne rahat olisi hukkaan heitettyjä, jos historian taltiointi yleensä katsotaan tärkeäksi asiaksi.

Rykmenttimme katastrofilta pelastaman Helsingin kaupungin olisikin syytä käynnistää ja rahoittaa näiden kohtalonöiden tapahtumien perusteellinen tutkimustyö. Olihan se tavattoman tärkeä kausi ja sen pitäisi olla unohtumatonkin vaihe Helsingin historiassa. Siinäpä olisi sotahistorioitsijalle väitöskirjan aihetta.

Mistä helmikuussa 1944 oikein oli kysymys?

Sotapolitiikka on oma politiikan lajinsa. Päämaja kielsi Suomen ilmavoimia - poliittisista syistä - pommittamasta Leningradia. Neuvostoliiton ilmavoimat taas hyökkäsivät suurin voimin Helsinkiin - poliittisista syistä.

Suomi oli kivulias piikki Stalinin kengässä. Hän päätti pakottaa maamme erillisrauhaan, ja saadakseen tahtonsa läpi hän käski pommittaa Helsinki maan tasalle. Tarkoituksena ei ollut "Helsingin sotilaallisten kohteiden", vaan Suomen koko maanpuolustuksen taistelumoraalin tuhoaminen. Helsinki oli pommitettava soraläjäksi jotta Suomi saataisiin kuriin ja Herran nuhteeseen, tajuamaan poliittisesti ja sotilaallisesti toivoton asemansa.

Neuvostoliiton kaukotoimintailmavoimat, Aviatsija Dalnevo Deistvija (ADD)

Itse Stalinin komentamat Neuvostoliiton Kaukotoimintailmavoimat sai tämän tehtävän. Sen kahdeksan ilma-armeijakunnan ja 17 lentodivisioonan käytössä oli n. 700 kaksimoottorista, pääasiassa hyvää, nykyaikaista konetta, mm. amerikkalaisia Boston- ja Mitchell-koneita ja Douglaksen DC:n lisenssillä rakennettuja pommareita ynnä myös ketteriä venäläisiä PE-2-koneita. Kukin kone otti kuormaa keskimäärin toista tuhatta kiloa, vanha 4-moottorinen Pe-8 jopa 5000 kg. Kun Helsinkiin kolmena talviyönä tehtiin n. 2000 pommituslentoa, oli Helsingin hävittämiseen varattu 2000 - 3000 tonnia räjähteitä ja palopommeja. Pommimäärä olisi maaliinsa osuttuaan riittänyt tuhoamaan ydinkeskustan Katajannokalta Taka-Töölöön saakka aavekaupungiksi ja surmaamaan tai haavoittamaan pahimmillaan kymmeniä tuhansia siviilejä.

Entä millainen oli hyökkääjän oma käsitys Helsinkiin kohdistuneesta operaatiosta? Lainaan tähän eversti Lapin kirjasta - kirjailijan luvalla - sivulta 454 palasen ADD:n johtoon kuuluneen, Neuvostoliiton sankari, evl. A. I. Molodtsij:n kuvauksesta, hyökkäyksestä Helsinkiin (kirjoittaja ei tosin kohdetta suoraan mainitse): "Rykmentit siirtyivät Bologojen seudulla oleville työkentille, joilta voitiin pitkien helmikuisten öiden aikana suorittaa kaksikin lentoa. Eikä kohde ollut mitenkään toissijainen, heikolla ilmapuolustuksella varustettu. Sen sijaan ilmapuolustus Itämeren rannikolla oli voimakas, murtautuminen kohteelle oli erityisesti ensimmäisinä hyökkääville koneille tuskin mahdollista ilman perusteellista valmistautumista. Vihollinen suojasi isot strategiset kohteensa sulkutulella. Pommikoneiden edessä nousi kuolettavan tulen läpipääsemätön seinämä. Ala- ja yläkorkeuksissa räjähteli samanaikaisesti satoja eri kaliiperisia ammuksia, tuhansia valojuovia lenteli eri suuntiin sokaisten silmämme, ja valonheittäjien keilat kiersivät taivasta..."

Jatkossa Molodtsij tosin lähettää mielikuvituksensakin lentoon. Katsoessaan asiaa yksipuolisesti pilotin, hyökkääjän silmin hän runoilee kuinka ensimmäiset "kostopommit" putosivat ilmatorjuntapattereihin ja lentokentille, sekä kuinka toisen yön pommituksen päätyttyä vihollisen ilmapuolustus muka oli vaiennettu. Mutta ehkä vihollinen kolmannen - ei siis toisen - suurhyökkäyksen jälkeen todellakin kuvitteli kohteen olevan siinä kunnossa, ettei sinne enää kannattanut suurin voimin hyökätä. Ihme kuitenkin että Molodtsij vielä niinkin myöhään kuin 1986 kirjoittaa näin. Kuvittelisin hänen rauhantulon jälkeen käyneen Helsingissä... mutta kysymyshän olikin ADD:n kunniasta. Ehkä hän "varmuuden vuoksi" ei kerrokaan, että tarkoitti hyökkäyksen kohteella nimenomaan Helsinkiä. Tai ehkä hän vain varoi tarkoin mitä lehteen kirjoitti, eikä halunnut joutua epäsuosioon. Mutta kuvaus tulimyrskystä ja sen vaikutuksista lentäjiin on varmaan oikeaan osunut.

Entä sitten Käpy-patterissa palvelleen Olavi Lumeksen kertomus? Hän oli liikematkalla Moskovassa tavannut venäläisen kauppakumppanin, joka osoittautuikin olevan entinen ADD:n pilotti. Kun selvisi että Lumes oli puolestaan Helsinkiä puolustanut it-mies, sanoi naapuri jotenkin näin: "Helsingissä oli vallan helvetillinen ilmatorjunta, pahin mitä missään olin tavannut, ei siitä millään läpi päässyt!"

Mutteivät sentään kaikki venäläiset lentäjät jänishousuja olleet. Jos näin olisi ollut niin Helsinkihän olisi säästynyt kokonaan tuhoilta. Luutnantti Lauri Kalima kirjoittaakin Käpy-patterin sotapäiväkirjaan 27.02: "Monia häikäilemättömiä läpilentoja voitiin kuitenkin todeta, jolloin pommeja putosi mm. Vallilaan ja Olympiakylään. Yksi raskas pommi putosi aivan 2. tykin viereen, mutta jäi suutariksi." Se upposi syvälle, suomaalle rakennetun raviradan kenttään ja siellä se on purkamattomana vielä tänäänkin, 60 vuotta myöhemmin, kertoo Lumes.

Helsingin ilmapuolustus oli uusittu joulukuulla 1942 muodostamalla ItR 1. Rykmentin komentajaksi nimitettiin maaliskuun 12. päivästä 1944 lukien everstiluutnantti Pekka Jokipaltio, joka tunsi pääkaupungin puolustamisen taakan raskaana harteillaan. Hän päätteli että Neuvostoliitto saattaisi hyvinkin ottaa esimerkkiä länsivalloista hyökkäämällä kimppuumme jopa tuhannen koneen voimalla. Samoin ajatteli itse Marskikin, jonka kanssa minulle oli sattunut tilaisuus vaihtaa ajatuksia Mikkelin Maaherrankadulla kesällä 1943.

Jokipekka saikin riittävän budjetin ja ryhtyi kiireesti vahvistamaan sotakonettaan. Rykmenttiupseeri, majuri N. Simojoki sai osakseen päävastuun kalustohankinnoista ja ryhtyi myös toteuttamaan rankkaa koulutusohjelmaa. Jokaisen upseerin, aliupseerin ja tykkimiehen tuli pystyä hoitamaan hommansa vaikka unissaan. Ja loistavasti koulutettu ja taisteluvalmis rykmentti ItR 1 sitten olikin. Simojoki oli tajunnut ensi kuulemalta senkin kuinka suuren edun magnesiumin lisääminen yökranaattiin saattoi tarjota. Häntä ei tulekaan unohtaa puhuttaessa rykmentin torjuntavoitosta, hän oli voiton avainhenkilöitä siinä missä Jokipaltio ja Pesonenkin.

Helmikuussa 1944 ItR 1:ssä oli neljä raskasta patteristoa, yhteensä 16 patteria 75-88-millisine tykkeineen, sekä 10 kevyttä jaosta aseinaan pääasiassa 40 millin Boforseja. Helsinkiä puolusti 76 raskasta ja 20 kevyttä ilmatorjuntatykkiä, - tykkien määrä tosin hiukan vaihtelikin eri taisteluissa - mutta aseita oli puolustettavan alueen kokoon nähden suhteellisesti enemmän kuin missään muussa Euroopan suurkaupungissa. Kolmella johtopatterilla oli 88-milliset tuliterät RMB:t - neljännellä 88 millin SS-kanuunat - sekä erittäin tärkeiksi osoittautuneet "Irja"- torjuntatutkat. Kahdella patterilla oli 76 mm:n Boforsit, kolmella 75 mm:n Skodat ja lopuilla 88- ja 76-milliset sotasaalis- eli SS-tykit. Ilmavalvonnalla oli kaksi "Raija"-valvontatutkaa, joilla peilattiin Suomenlahden ilmaliikennettä aina 200 km:n päähän, lähes Kronstadtin porteille saakka. Irjat ja Raijat olivat häiriöherkkiä laitteita. Niitä hoivasi kuin omia lapsiaan luutnantti Salomo, eräänlainen sähköalan taikuri.

Kapteeni Pentin johtamalla VH-patteristolla oli 36 valonheitintä, joita venäläiset pilotit varmasti vihasivat kuin itse pääpelsepuupia. Keilaan joutuneen koneen ohjaaja menetti täysin konseptinsa. Pommit irti ja karkuun...

Omalla patterillani Käpylän Taivaskalliolla, todellisella näköalapaikalla, oli neljä kiinteää 76,2 mm:n Boforsia vuodelta 1927. Ne oli kuitenkin ajanmukaistettu, putket oli uusittu ja ne oli varustettu Vickers-tj.koneelta johdettavin sähköisin seurantakelloin. Tj.koneen tarvitsema lentokorkeus mitattiin tarkalla 4 m:n stereomittarilla merkkiä Barr & Stroud. Palopituuden asetinlaitekin oli puoliautomatisoitu. Tykit olivat korkeaa ruotsalaista laatua, priimaterästä. Kolmena kymmentuntisena yönä yhden tykin lukon iskuri jouduttiin vaihtamaan, taitoa ja varaosia oli omasta takaa. Toisen tykin "jalkaan" tuli aamuyöstä pieni murtuma, jonka tekniikan miehet korjasivat seuraavana päivänä. Kahtena yönä meillä kävi isoja herroja seuraamassa patterin toimintaa ja katselemassa palavaa Helsinkiä, joka Taivarilta katsottuna näyttikin aika hurjalta. Marskinkin kerrottiin 6. ja 7. päivän välisenä yönä aikoneen tulla visiitille, mutta kenraalit eivät häntä päästäneet lähtemään Pasilan aseman pommisuojasta keskelle pommitusta.

Rykmentin torjuntatuli perustui öiseen aikaan pääasiassa sulkuammuntaan, jollaista ei muissa sotaakäyvissä maissa juuri harrastettu. Tosin johtopattereiden tulesta lähes puolet oli seuranta-ammuntaa, mutta 12 kuudestatoista patterista ampui lähes pelkästään sulkuja. "Vaihteen vuoksi" Taivaspatteri sai silti pari kertaa Tornilta luvan ampua sopivalla etäisyydellä VH:n valokeilassa lentävää pommaria.

Sulut olivat kuin jättimäisiä kalaverkkoja, jotka heitettiin lähestyvien koneiden eteen. Yksi raskaan patterin täyssulku käsitti tykkiluvusta riippuen 16-24 kranaattia, ja samaan pisteeseen, tilanteen mukaan hiukan eri korkeuksille saattoi tulensa kohdistaa viisi, kuusikin patteria. Systeemin oli alun perin suunnitellut majuri E. Tuompo mutta kapteeni Aake Pesonen oli parantanut ja kehittänyt sitä kohti täydellisyyttä. Ensimmäinen sulkukehä oli 4 km:n päässä kaupungin keskustasta, ja niitä riitti kahden kilometrin välein aina 16 kilometriin saakka. Tornin sulkukarttojen mukaan vaikuttaa siltä että kaukaisin ammuttu sulku olisi sijainnut 12 km:n kehällä.

Irjoilla varustetut johtopatterit suorittivat siis niin sulku- kuin seuranta-ammuntaakin. Kapteeni Marten patteriston johtopatterin "Kävyn" sotapäiväkirjasta päätellen patteri ampui sulkuja ja seurantatulta suurin piirtein yhtä paljon. Yöhävittäjien ollessa taivaalla johtopatteritkin ampuivat pelkästään sulkuja. Joka patterilla oli oma sulkukirjansa, joihin Tornin ohjeen mukaan oli laskettu aseiden valmiit lukemat kutakin sulkua varten: sivu- ja korkeussuunnat 5 piirun sekä palopituudet eli kranaattien lentoajat räjähdyshetkeen saakka puolen sekunnin tarkkuudella. Sulut oli laskettu Tornin konseptien mukaan pattereilla käyttäen apuna kenraali V. P. Nenosen logaritmitauluja 6000 piirun kehiä varten. Siihen tarvittiin avaruusgeometriaa, jonka harvalukuisia taitajia lainattiin patterista toiseen. Itse jouduin pitämään pari trigonometrian pikakurssia tj.upseereille ja aliupseereille, myöhemmin myös sotilaspojille.

Pääpaloaseman alla sijainneen torjuntakeskuksen, "Tornin" torjuntatasolle levitettiin Helsinkiä ympäristöineen esittäviä peitepiirroskarttoja mittakaavassa 1:4000. Näihin oli kuvattu kaupungin rantaviiva, ja ohuen kalvon läpi näkyivät Pesosen sulkukehät. Kartoille piirrettiin lähestyvien koneiden reitit rasvaliidulla Irjojen antamien lukemien perusteella. Tämän jälkeen päätettiin pikaisesti, mikä sulku milloinkin piti ampua ja mitkä patterit sen ampuisivat. Sulkukäskyllä torjuntakeskus ilmoitti pattereille vain sulkujen numerot ja koneiden lentokorkeuden. Tykkien lukemat saatiin kunkin patterin sulkukirjasta.

Onkin suoranainen ihme että tulisessa kiireessä tarkka ja vaikea homma Tornissa toimi moitteettomasti, sulut osuivat paikoilleen ja tehosivat. Peitepiirroskartat vaihdettiin uusiin tilanteen niin vaatiessa parin kolmen tunnin välein. Pattereilla tykit oli saatava ampumakuntoon kymmenessä sekunnissa, ja tuli oli avattava heti tykkien ollessa ampumavalmiina.

Vaikka patteristojen johtopatterit 88-millisineen suorittivat "Irjojensa" ja valonheitinten avustamina seuranta-ammuntaakin, oli torjunnan pääpiste silti sulkutulessa. Kiivaimpaan aikaan patteristomme johtopatteri "Käpy" (raviradalla) saattoi määritellä oman sulkukäskyn Irjansa mittausten perusteella, jolloin Käpy ja Taivas ampuivat samaan pisteeseen. Torni antoikin tavallisesti niille yhteisen sulun. Seuranta-ammunnassa noudatettiin ehdotonta käskyä, ettei poistuvia koneita saanut ampua, oli keskityttävä hyökkääjien torjuntaan. Tässäkin Helsingin it poikkesi saksalaisten menetelmistä, joille koneiden alas ampuminen oli tärkeintä.

Kevyiden aseiden merkitystä Helsingin ilmatorjunnassa on aliarvioitu. Ne pitivät valojuovakranaatteineen huolen, ettei vihollinen uskaltanut kovinkaan alas, ne ylsivät runsaaseen kahteen kilometriin saakka. Luokkatoverini, Blenheimiä ohjannut vänrikki A. Kaukoranta kertoi, että pommikoneen ohjaamossa näyttää siltä, kuin kaikki valojuovat osuisivat juuri hänen koneeseensa ja vasta viime hetkellä kääntyisivät sivuun. Oli aika pelottava tunne, sanoi hän. Pommarit pyrkivätkin lentämään kevyiden aseiden ulottumattomissa.

Helsinkiin hyökänneiden koneiden lentokorkeudet olivatkin yleensä 3500 - 5000 metriä juuri 40-millisten ilkeännäköisen tulen välttämiseksi. ADD harrasti nimenomaan aluepommituksia, vaikka venäläiset väittivät pommittaneensa vain sotilaallisia kohteita. Ei niistä lentokorkeuksista voinut senaikaisin välinein suorittaa tarkkoja kohdepommituksia.

Kapteeni Pentin valonheittimetkin olivat tehokkaita aseita. Tykeiltä käsin todettiin, että jokainen keilaan osunut pilotti unohti varsinaisen tehtävänsä ja teki vain parhaansa päästäkseen pois keilan valopiiristä. Pommit irti ja karkuun... Niinpä valokeilaan joutunut kone olikin jo voitettu vihollinen. Johtopatterit harrastivat sopivissa tilanteissa seuranta-ammuntaa, pari kertaa Taivaspatterikin, ja pommareita pudotettiinkin valonheitinten keiloista. Saksalaiset hävittäjät ampuivat nekin alas muutaman valonheittimen paljastaman viholliskoneen. Taivaskalliolta käsin näimmekin yöhävittäjien sytyttävän ja pudottavan kaksi valokeilassa ollutta pommaria.

Itse "päämajasta" kuin Tornistakin oli patterien tulenjohtoon ja jokaiseen muuhun tärkeään pisteeseen hyvät viestiyhteydet. Tornin torjuntapuhelimesta saatiin suora yhteys kaikkiin pattereihin yhdellä napin painalluksella.

Ensimmäinen suurhyökkäys

alkoi helmikuun 6. päivänä 1944 n. klo 19.00. Vaikka Jokipaltio ei ollutkaan ainoa, joka piti massiivista hyökkäystä Helsinkiin mahdollisena, näyttää tuon päivän iltana alkanut suurhyökkäys yllättäneen rykmentin johdonkin lähes täydellisesti. Tiedustelumme ei liene saanut siitä minkäänlaista vihiä. Päättelen näin, koska edes raskaan patterin tulenjohtajalle myönnettyä vuorolomaa ei ollut peruutettu. Niinpä tuona kohtalokkaana iltana seisoskelin kello 18.30:n maissa Käpylän eli K-linjan raitiotien päätepysäkillä lähteäkseni yöjunalla Mikkeliin.

Oli juuri annettu ilmahälytys, mutta niitähän oli koettu. Odottelin siinä ratikan vieressä hälytyksen pikaista päättymistä ja vaunun lähtöä, kun kaakon suunnasta alkoikin kuulua erittäin voimakasta lentokonemoottorien jyrinää. Tajusin heti tilanteen vakavuuden, sanoin vieressäni seisovalle kuljettajalle että nyt taitaakin olla tosi kyseessä, otas tuota tyttöä kädestä ja juoskaapa kiireesti Olympiakylään, sieltä löydätte lähimmän kunnon pommisuojan... ja aloin itse painava reppu selässäni painella takaisin patteriini Taivaskalliolle.

Matkaa päätepysäkiltä sinne on jyrkkää ylämäkeä reilut puoli kilometriä. Panin juoksuksi ja ehtiessäni patterimäelle ja tulenjohtobunkkeriin päällikkö, luutnantti Reinikainen antoi heti korvaani torjuntapuhelimen luurin. Enkä ehtinyt edes hengähtää kun samassa tulikin Torjuntakeskuksen, Tornin ensimmäinen tulikäsky: "Sulku 423, lentokorkeus 3800, toimikaa!" Luin sulkukirjasta sivusuunnan, korotuksen ja palopituuden lukemat, jotka rullattiin tj.koneelle ja näin välitettiin tykkien sähköisiin seurantakelloihin. Nousin punainen lippu kädessäni tj.koneen bunkkerille odottaen että tykit olisivat valmiina. Ja huusin: Patteri, 4 ryhmää... tulta!

Ja niin Helsinki sai kokea kolme tuhoisaksi suunniteltua terrorihyökkäystä kymmenen päivän välein. Ensimmäisen koitoksen ensimmäiset pommit putosivat kaupunkiin 06.02. 1944. klo 19.00. Ensimmäiset henkilövahingot ne aiheuttivat rautatieaseman ratapihalla ja Kaisaniemen luistinradalla. Ratapihalla pommi osui lähtöä odottaviin Savon ja Oulun yöjuniin; viimemainitussa kuoli 27-vuotias sairaanhoitajatar ja lotta Karin Silfverberg, erään luutnantin morsian, joka oli tulevaa lankoaan saattamassa asemalle. Itselläni oli paikkalippu sen iltaiseen Savon junaan, joka sekin sai täysosuman. Minulle vain oli sattunut tulemaan tärkeämpiä tehtäviä, en kiireiltäni joutanut jäämään pommin alle. Luistinradalla pommi surmasi kaksi 13-vuotiasta koulutyttöä, luokkatoverukset Maj-Lis Lehtisen ja Vuokko Sandströmin. Eivätkä tässäkään vielä olleet kaikki ensimmäisten pommien uhreiksi jääneet.

Helsinkiä vastaan tehtiin suurin operatiivisin voimin kolme öistä ilmahyökkäystä. ADD teki - venäläisten arkistojen mukaan - Helsinki kohteenaan noina öinä kaikkiaan 2120 pommituslentoa, joista 2003 saavutti kohteensa (Lappi). Hyökkääjien yhteenlaskettu pommikuorma oli 2500 - 3000 tonnia räjähdys- ja palopommeja. Jo ensimmäisenä hyökkäysyönä pommeista kuitenkin 90,5 % putosi kohteen ulkopuolelle, ja kahtena seuraavana 95 - 98 %. Helsingin vauriot kauas näkyvistä tulipaloista huolimatta olivat lopultakin varsin kohtuulliset, verrataanpa niitä mihin tahansa pommihyökkäysten kohteeksi joutuneeseen Euroopan suurkaupunkiin. Sota on sotaa eikä siitä voi parhainkaan vahingoitta selvitä.

Kymmenen vuorokautta vihollinen antoi meille hyökkäysten välillä aikaa kohentaa ja parantaa puolustustamme, ja tarpeen se olikin. Aseet voitiin kunnolla huoltaa ja korjata niihin tulleet pikkuviatkin. Ja mikä tärkeintä voimme täydentää vähiin huvennutta ammusvarastoamme sekä tehdä yötorjuntakaraatteja. Niitä väsättiin "Taivaassakin" välipäivinä jopa toista tuhatta kappaletta. Jokaiseen tykkibunkkeriin vietiin yöammuksia valmiiksi niin paljon kuin niihin sopi. Kranaattimme olivat varastossa Mellunkylän ammusvarikolla, josta niitä kuorma-autoilla haettiin, jopa pommitusten aikaan keskellä yötä. Viikin peltojen kohdalla kymmenen metriä ammusautostamme putosi raskas pommi, joka jäykkähidasteisena onneksi upposi pehmeään multaan ennen kuin se räjähti, eivätkä korkealle lähteneet sirpaleet vahingoittaneet poikiamme eivätkä kuormaakaan. Ammuskellarissa kallion sisällä niistä sitten rakennettiin yöammuksia, kiirettä se piti. Yötorjuntakranaattien kokonaistarvetta ei ollut voitu ennen ensi suurhyökkäystä aavistaakaan, niitä kunnostettiin kiireesti lisää pommitustenkin aikana.

Johdin patterimme tulta kaikki nämä kolme pitkää talvista yötä, 6.-7., 16.-17. ja 26.-27. helmikuuta 1944. Tässä ei ole mahdollista ryhtyä yksityiskohtaisesti selostamaan, mitä kaikkea noina öinä omassa patterissani sekä rykmentin tulenjohdossa ja muissakin taistelevissa yksiköissä tapahtui. Eikä sitäkään, missä kaupungin suurimmat henkilö- ja aineelliset vahingot sattuivat, niistä Mäkelä kertoo kirjassaan järkyttävästi. Sen verran kerron kuitenkin, että ensimmäisen hyökkäyksen alku oli varsin raju, jo ensimmäisen tunnin aikana ammuimme 14 täyssulkua, 224 laukausta eli sulun joka neljäs minuutti. Sinä yönä "Taivas" ampui hyökkääjien eteen 744, ja kolmena yönä kaikkiaan 1889 laukausta. Eteläisemmät ja varsinkin 6-tykkiset patterit ampuivat taivaalle jopa parikin kertaa enemmän kranaatteja kuin Taivari. Asealiupseerimme kersantti Metsälampi tuli aamulla korsuumme ilmoittamaan päällikölle: Herra luutnantti, lahjoitimme naapurille viime yönä seitsemänsataa ja neljäkymmentäneljä sveitsiläistä taskukelloa! Tarkoittaen hienoja kotimaisia Tavaro- sytyttimiämme, joiden koneisto olikin kuin parhaasta sveitsiläisestä ajannäyttäjästä. Se ei ollut halpaa puuhaa, mutta yksikin järeä pommi saattoi käydä kalliimmaksi, kuin kaikki rykmentin ampumat kranaatit sytyttimineen yhteensä.

Juuri ennen kolmatta suurhyökkäystä saimme tervetullutta apua. Patteriimme ilmoittautui meille komennettuina sotilaspoikina parikymmentä helsinkiläistä lukiolaista. Heistä on sittemmin tullut hyviä kavereitani.

Mihin perustui Helsingin pelastuminen katastrofilta?

Olen erityisesti koettanut saada vastausta yksinkertaiseen, mutta vaikeaksi osoittautuneeseen kysymykseen: Mihin rykmentin menestys perustui, miksi Helsinki pelastui uhanneelta katastrofilta? Kun Mäkelä kysyi Jokipaltiolta, miksi Helsinki hänen mielestään pelastui, hän vastasi: "Mielessäni on neljä asiaan vaikuttanutta perustekijää ja tässä järjestyksessä: Ankara yleiskuri, luja toimintakuri, riittävät ja toimintakelpoiset viestiyhteydet ja tarpeellinen määrä aseita." Ja lisäsi että torjuntatulokseen vaikuttivat suuresti ilmavalvonta- ja torjuntatutkat. Pesonen puolestaan toteaa vaatimattomasti vain: "Helsingin onneksi Neuvostoliiton kaukotoimintailmavoimat eivät pystyneet helmikuussa 1944 suorittamaan parin tunnin ajaksi keskitettyjä suurhyökkäyksiä, jotka olisivat kyllästäneet puolustajien ilmatorjunnan."

Helsingin Ilmatorjuntarykmentin historiikissa (1998) sanotaan syitä olevan kaksi: Helsingin ilmapuolustuksen merkittävä vahvistaminen noin puoli vuotta ennen ADD:n offensiivia sekä tutkien ratkaiseva merkitys. Mutta ei asia noin yksinkertainen ole. Taisteluun osallistuneena rykmentin tj.upseerina näkemykseni poikkeaa varsin paljon noista mielipiteistä. Lopputulokseen vaikuttaneita elementtejä näen varsin monia, jotka yhdessä ratkaisivat torjuntavoiton. Kieltämättä nuo kaksi historiikissa mainittua tekijää toki ovat minunkin listani kärjessä.

Jokipaltion, tiukkaotteisen ammattisotilaan mielestä kuri siis oli torjuntataistelun tärkein elementti. Mutta eihän mitään sotaa tai taistelua voiteta, oli kuri kuinka hyvä tahansa, ellei ole joukkoja ja välineitä millä taistella... ajatellaanpa vaikka Puolan ratsuväen taistelua Saksan panssareita vastaan. Kuitenkin Jokipaltio asettaa ainakin Mäkelän mukaan "tarpeellisen määrän aseita" vasta listansa loppupäähän, vaikka itse oli vaatinut rykmentin arsenaalin ja yleensä taistelukyvyn perusteellista parantamista. Pesonen puolestaan oli tiukasti kytketty Torniin, torjunnan johtoon, ei hän suoranaisesti nähnyt eikä kokenut mitä maan päällä ja taivaalla tapahtui, vaikka oli muutaman kerran sentään torjunnan aikaan kierrellyt Jokipaltion kanssa pattereilla. Myöhemmin hän valitti minulle: Se vanhaa it.miestä jäi harmittamaan, etten noina öinä nähnyt ainoankaan koneen putoamista.

Itse Pesonen on varsin vaatimaton osuudestaan lopputulokseen. Hän arvioi pääsyyn torjuntavoittoon olleen hyökkääjissä itsessään. "Helsingin onneksi Neuvostoliiton kaukotoimintailmavoimat eivät pystyneet helmikuussa 1944 suorittamaan parin tunnin ajaksi keskitettyjä suurhyökkäyksiä, jotka olisivat kyllästäneet puolustajien ilmatorjunnan. Ihmeenä on pidettävä läpi yönkin kestäneiden hyökkäysten menestyksellistä torjumista." Se oli kyllä varsinaista vaatimattomuutta; sitä hän ei tosiasiassa liene tarkoittanutkaan, minulle hän sanoi joskus kymmenisen vuotta sodan jälkeen, että kyllä rykmentin tehokas sulkutuli oli voiton tärkein elementti.

Vaikeaan kysymykseen torjuntavoittoon johtaneista syistä vastaisin, taisteluun nuorena tulenjohtoupseerina itse osallistuneena ja asioita jälkikäteen eri lähteistä tutkittuani, seuraavasti:

1. Ensimmäinen edellytys oli tietenkin, että kaupungin puolustukseen oli organisoitu hyvin aseistettu ja hyvin johdettu sotatoimiyksikkö, jota viimeisten runsaan puolen vuoden aikana vielä oli tuntuvasti vahvistettu. Tässä yhdyn rykmentin historiikin kirjoittajaan. Kuten siinäkin, että Irjat olivat puolustuksen kannalta erittäin tärkeät. Hyvät viestiyhteydetkin olivat torjunnan johtamisen perusedellytyksiä. Jokipaltio uskoi, että Helsinki saattaisi joutua suoranaisten terrorihyökkäysten kohteeksi, kuten monet Saksan suuret kaupungit. Hän oli komentajantehtävän vastaanotettuaan havainnut pian rykmenttinsä puutteet, ja oli vakuuttunut etteivät Helsingin puolustajat olemassa olevin joukoin ja asein pystyisi sellaisesta haasteesta selviämään. Niinpä hän oli jyrkästi vaatinut, että pääkaupungin ilmapuolustusta oli tuntuvasti vahvistettava, ja oli myös saanut päättäjät sen ymmärtämään. Hän organisoi rykmentin uudelleen, aina pattereiden sijaintia myöten. Ja lähimmän apulaisensa majuri Simojoen kanssa hän oli hyvin onnistunut kalustohankinnoissaan. Puolustusta oli vahvistettu 18 tykillä sekä kahdella valvonta- ja neljällä torjuntatutkalla. Oli myös saatu useita sotasaalispattereita, ja niin sekä patterien että tykkien lukumäärä oli runsaassa puolessa vuodessa lähes kaksinkertaistunut. 40-millistenkin lukumäärää oli lisätty, samoin valonheitinten.

2. Toinen edellytys oli toimiva ja ennalta harjoiteltu taistelutekniikka. ItR 1:n taistelu yötorjunnoissa perustui eritoten sulkuammuntaan. Pesosen suunnittelemat sulkukehät kiersivät pääkaupunkia siten, että ensimmäinen oli kaupungin keskipisteestä 4 km:n etäisyydellä ja muut sitten 2 km:n välein aina 16 kilometriin saakka. Tämä oli tilanne helmikuussa 1944. Sulut ja sulkukirjat oli kokemusten perusteella uusittu juuri edellisenä syksynä. Torni antoi tulikäskyissään sulun numeron ja lentokorkeuden, patteri katsoi sulkukirjastaan sivu- ja korkeussuunnan sekä palopituuden. Ja sitten paukkui...

3. Kolmanneksi olen pannut rykmentin käyttämän taktiikan. Tähän taktiikkaan kuului mm. sulkukehien tehokas soveltaminen käytäntöön. Irjojen tulo oli muuttanut taktiikan perusteellisesti. On aivan hämmästyttävää kuinka hyvin Tornin ja Irjojen yhteistyö kiireestä huolimatta sujui. Mutta niin vain peitepiirroskartoille pystyttiin piirtämään lähestyvien lento-osastojen ja yksinäistenkin koneiden lentoreitit ja antamaan tämän mukaan sulkukomennot. Taktiikan erittäin tärkeänä osasena olivat yötorjuntakranaatit, joiden kirkkaat salamavalot saivat vihollislentäjät tolaltaan niin että pommareiden valtaosa kaartoi merelle tavoittamatta koskaan kohdettaan.

4. Seuraavaksi listaisin rykmentin korkean koulutustason. Majuri Niilo Simojoki suunnitteli ja organisoi laajan ja tiukan koulutusohjelman niin päivä- kuin yöharjoituksineen. Oppitunteja pidettiin kyllästymiseen asti niin tykeillä kuin sotilaskotienkin tiloissa. Päivätorjuntaharjoituksia järjestettiin Tornin johdolla patterinmäellä säästä riippuen pari, kolmekin kertaa viikossa. Ja niin päivisin kuin yölläkin saatiin apua Malmilla majailevalta saksalaiselta tiedustelulentueelta, jonka 2-moottoriset Dornier 217-koneet olivat rykmentin maalikoneina. Yöharjoitukset olivat lähinnä sulkuammuntaharjoituksia torjuntakeskuksen johdolla. Joskus järjestimme niitä itsenäisestikin. Oli tärkeää että kun sulun numero ja lentokorkeus oli saatu ja tykkien lukemat välitetty niin patteri olisi mahdollisimman pian toimintavalmis. Ja tykit suorastaan kilpailivat siitä kuka ensinnä olisi ampumavalmiina. Pesonenkin oli virittänyt torjuntakeskuksen johtoryhmän huippuvireeseen, ja sen kyllä tositoiminnan aikaan huomasi. Kiusasimme miehiämme patterin omillakin yöharjoituksilla, jolloin tj.kone tietyn systeemin mukaan seurasi kuviteltua maalia taivaalla. Patterin pojat eivät siitä huonoa tykänneet, sillä korvasimme menetetyn vapaa-ajan antamalla runsaasti vapaata päiväsaikaan. Tykkipatterien koulutusohjelmassa oli tärkeintä pyrkimys siihen, että jokainen mies arvoasteesta riippumatta tuntisi hyvin torjunnan perusperiaatteet ja pystyisi hallitsemaan ja hoitamaan virheettömästi ja täsmällisesti juuri oman erityistehtävänsä.

Tykeillä oli tykinjohtaja (aliupseeri) sekä varatykinjohtaja, yleensä korpraali, tulenjohdolla oli kaksi tj-aliupseeria. Vaikka joka miehellä tykillä olikin oma paikkansa, oli kaikkien, ammuksenkantajienkin, pystyttävä tarvittaessa toimimaan niin sivu- kuin korkeussuuntaajankin pallilla. Laturilla, joka myös asetti palopituuden, piti olla ainakin yksi kykenevä varamies. Se oli rankkaa hommaa ja siihen tarvittiin oikeat voimamiehet. Kellontarkalla, herkällä tulenjohtokoneella toimivien poikien tuli kunkin pystyä tarvittaessa hallitsemaan kaikki erityistehtävät. Etäisyysmittarilla sen sijaan tarvittiinkin varsinaiset erikoismiehet, tehtävään valitulla miehillä tuli olla huippuluokan stereoskooppinen näkökyky, joka on varsin harvinainen ominaisuus. He saivatkin erityiskoulutuksen päivittäisine harjoituksineen. Molemmat tulenjohtoaliupseerit koulutin johtamaan tarvittaessa tulta, kaikkeen piti varautua.

5. Jokipaltion sanotaan tiukkana ammattisotilaana asettaneen kurin kaikkein tärkeimmäksi elementiksi. Onhan tietenkin esimiehen antamia käskyjä ja ohjeita tarkoin noudatettava. Reserviupseerina puhuisin kuitenkin mieluummin tykkiväkeni terveestä velvollisuudentunnosta kuin päällystön ylläpitämästä ankarasta kurista. Velvollisuudentuntoon liittäisin vielä sen, että joka miehen tuli käsittää olevansa erittäin tärkeässä tehtävässä, puolustamassa pääkaupunkia, sen asukkaita, valtakunnan johtoa, arvokkaita rakennuksia, kulttuuria... Poikia suorastaan masensi se että kenttäarmeijasta lomilla olleet sotapojat haukkuivat heitä "pinnareiksi", puhuivat "pelkuruudesta", jopa "sotilaskarkuruudesta" ja koko aselajia halveksien "ohiampujatykistöstä". Toimin patterin valistusupseerina oto. ja tästä aiheesta keskusteltiin usein oppitunneillani, ja jouduin välillä jopa psykiatrin hommiin. Koetin kohottaa poikain itsetuntoa, aselajiylpeyttäkin. Mutta tilanne muuttui: eräs patterini mies sanoi keväällä 1944, ettei semmoisia tuhmia puheita enää helmikuun jälkeen kuultukaan. Helsinkiläiset alkoivat tajuta millaisesta vaarasta rykmentti oli heidän kotikaupunkinsa ja omaisensa pelastanut.

6. Erittäin tärkeä tekijä oli myös taistelukokemus ja sen ja koulutuksen myötä saatu suoranainen ammattitaito. Korostin sitä oppitunneilla ja sen tajuaminen kohotti poikain itsetuntoa, opinhalua ja oma-aloitteisuutta. "Taivaalla" oli useihin muihin pattereihin verrattuna huomattava etu, kun suurin osa pojista oli helmikuulla -44 palvellut patterissa vähintään pari vuotta, osa heistä oli varusmiehiä ja nuoria reserviläisiä. Puolet patterin pojista oli helsinkiläisiä, jotka tunsivat puolustavansa paitsi Isänmaata omaakin kotiaan ja perhettään.

7. Ahti Lappi sanoo kirjassaan vihollisen lentäjistä: "Yllättävää oli, että venäläisten pommituslentäjien taistelumoraali - kyky sietää tappioita - näytti selvästi länsiliittoutuneita huonommalta". Lappi arvioi tämän seikan mielestäni aivan oikein. Toisaalta saksalainen ilmatorjunta ei tuntunut tajuavan tärkeintä tehtäväänsä kohteensa suojelijana vaan pyrki kunnianhimoisesti tuhoamaan mahdollisimman paljon viholliskoneita. Mutta ei Saksankaan suurkaupunkeja puolustamassa ollut radioluotaimia eikä tykkejä sellaiseen taktiikkaan riittävästi, ja niinpä suuri osa koneista pääsi vapaasti kohteen ylle tuhojaan tekemään. Ja se valitettavasti tuntui ja näkyi suurina katastrofeina liittoutuneiden valitsemissa pommituskohteissa.

8. Saksalaisten yöhävittäjien osuus taistelussa Helsingistä jäi varsin vähäiseksi, mutta niiden pelkkä olemassaolo yhdessä valonheitinten kanssa oli melkoinen psyykkinen tekijä. "Lähestyessämme kohdetta meitä vastaan hyökkäsi vihollishävittäjiä, jotka tulittivat konekivääreillään ja tykeillään". Ei se nyt ihan niin ollut, mutta tieto, että pimeydessä vaanii yöhävittäjiä, oli varmasti masentava.

9. Vielä eräs juttu. Neuvostoliiton sodanjohto sai kunkin hyökkäyksen jälkeen tahallista ja tahatontakin virheellistä tietoa Helsingin kärsimistä vahingoista. Pidätetty, Päämajan tiedustelujaoston suojissa Lehtisaaressa säilytetty desantti, "Petteriksi" ristitty radisti, pakotettiin lähettämään toimeksiantajilleen Leningradiin suuresti liioiteltuja tietoja pommitusten tuloksista. Ja yllättävää apua saimme Itämeren takaa: ruotsalaiset päivälehdet suorastaan herkuttelivat uutisilla Helsingin valtavista vahingoista. Esimerkiksi Dagens Nyheter haastatteli esiintymismatkalle lähtenyttä Aulikki Rautawaaraa, joka kertoi todellisia kauhutarinoita Helsingin kärsimistä vaurioista. Stockmann ja yliopisto kuuluivat olevan aivan raunioina eikä keskustassa ollut ainoatakaan vaurioitumatonta taloa. Tällä tavoin saatiin ilmaista vahvistusta Petteri-radistin raporteille. Ja toimeksiantajat uskoivat Petteriä, joka kuului jopa saaneen viestin myönnetystä korkeasta kunniamerkistä... Olisi Aulikkikin ansainnut vapaudenristin saduistaan ja tarinoistaan.

On vaikeaa asettaa torjunnan tulokseen vaikuttaneita elementtejä ehdottoman tärkeysjärjestykseen. Kaikki ne täydensivät toisiaan ja yhdessä johtivat saavutettuun poikkeuksellisen hyvään lopputulokseen.

Ei kuitenkaan pidä unohtaa Nordsjö-operaatiota. Nordsjön vanhan ratsutilan eli Vuosaaren maille kerättiin satamista ja sytytettiin - kolmannen hyökkäyksen alussa - toistakymmentä isoa propsipinoa. Sinne oli myös sijoitettu kapteeni Risto Salmisen johtama erillinen raskas patteri, joka alkoi ampua taivaalle - viestiyhteyksienkin katkettua - kiivaita "vapaita sulkuja". Nämä yhdessä harhauttivat osan viholliskoneista pudottamaan lastinsa sinne, Nordsjön metsään ja pelloille. En osaa sanoa paljonko pommeja sinne tuli enkä sitäkään mitä operaatiolla lopultakin saavutettiin, siitä on olemassa kaksi täysin vastakkaista mielipidettä. Suurimmalla osalla piloteista ei kylläkään näytä olleen suunnistusvaikeuksia, se selviää paitsi lentoreittikartasta, myös luutnantti Lauri Kaliman tekstistä "Käpy"- patterin sotapäiväkirjassa 26.02. -44 klo 19.00: "Idästä ja pohjoisesta alkoi lähestyä runsaasti koneita voimakkaina aaltoina n. 6000 m:n korkeudessa. Valopommeja käytettiin runsaasti ja niiden valossa tapahtui pommitus. Heti hyökkäyksen alkupuolella syttyi kohteessa runsaasti tulipaloja, joiden valoa koneet sitten saattoivat käyttää hyväkseen..."

Vihollinen oli itsekin harjoittanut samanlaista harhautustoimintaa, ja lieneekin pian tajunnut mistä oli kysymys. Olivathan Helsingin ja Nordsjön palokohteetkin sentään kymmenen kilomerin päässä toisistaan. Tornin reittikartasta selviää että Nordsjö jäi jo ennen puoltayötä useimpien pommarien käyttämiltä lähestymisväyliltä 2 - 5 km sivuun, eikä sen yli puolelta öin vienyt enää montakaan lentoreittiä. Oli miten oli, mutta jokainen Nordsjön maisemiin hukkaantunut pommi oli plussaa Helsingin puolustukselle. Kysyin kerran eversti Niilo Simojoen käsitystä asiasta, mutta hän sanoi vain jotenkin näin: "Pitihän tukalassa tilanteessa kokeilla kaikkia mahdollisia harhautuskeinojakin, mutta kyllä suurin osa koneista silti tajusi hyökätä mereltä suoraan kohti Helsinkiä. Tulipalot, valopommit, tykkien lähtölaukaukset ja kiivas tulimyrsky osoittivat kohteen paikan. Varsinainen taistelu käytiinkin kaupungin edustalla, jonne jokainen patteri sinäkin yönä ampui satoja laukauksia. .

Täysin vahingoittahan ei pommituksista voitu selvitä. Jukka L. Mäkelä on kirjassaan nähnyt suuren vaivan niin pommituksen uhreja ja heidän kohtalojaan kuin aineellisia vaurioitakin selvitellessään.

Virallisten tilastojen mukaan kaupungin asukkaita ja muita pääasiassa siviilejä menehtyi pommeihin (ainakin) 146 henkilöä, joten surua ja murhetta kyllä riitti moneen kotiin. Patterimme päällikön luutnantti M. Reinikaisen pieni tyttövauva vilustui Kätilöopiston pommituksen yhteydessä ja kuoli kovaan kuumeeseen, pikku raukka ei ole tuossa luvussa mukana. Kivi- ja puurakennuksia tuhoutui 109 ja 325 vaurioitui. 10-15 prosenttia koneista sai sentään ainakin yhden pomminsa osumaan kohteeseen.

Eikä rykmenttikään vahingoitta selvinnyt, se menetti kaatuneina yhden aliupseerin, yhden korpraalin ja 3 tykkimiestä, joiden lisäksi 6 tykkimiestä haavoittui. Yksi kapteeni Pentin valonheitin vaurioitui pommiosumasta Santahaminassa, jolloin 40-vuotias korpraali Edvin Pasanen ja 33-vuotias tykkimies Viljo Nummila kaatuivat. Kapteeni A. R. Lohmanin Kaivo-patteriin putosi useita pommeja. Niiden aiheuttamat aineelliset vauriot jäivät vähäisiksi lukuun ottamatta Tornin yhteyksien katkeamista, mutta 27- vuotias alikersantti Paavo Tolvanen ja 35-vuotias tykkimies Eino Grén kaatuivat. Luutnantti O. Mäkelän Latopatterissa Viikissä SS-tykin ammuksen nalli ei syttynytkään, jolloin laturi, 28-vuotias tykkimies Osmo Koskinen ei malttanut odottaa puolta minuuttia kuten oli määrätty, vaan avasi lukon ja otti kranaatin syliinsä. Silloin se kuitenkin räjähti ja Koskinen kuoli. Vieressä ollut vasta palvelukseen astunut sotilaspoika lensi räjähdyksen aiheuttamasta paineesta parikymmentä metriä pellolle kinokseen ja säilyi ihme kyllä lähes säikähdyksellä. Santahaminassa It.koululla komennettiin upseerioppilaat pommisuojien puuttuessa lähimaastoon kaivettuihin suojahautoihin. Sinne osui kuitenkin pommi, jolloin 23-vuotias oppilas Lauri Mertokoski kaatui.

Yötorjuntakranaatit ja niiden merkitys torjuntataistelussa.

ItR 1 oli jo pitkään harrastanut sulkuammuntaa Tuompon - Pesosen sulkujärjestelmän perusteella, joten se puoli asiasta oli hyvin opittu, paitsi tositoimien myös jatkuvien yöharjoitusten myötä. Rykmentillä oli salainen ase sulkuammuntaa tehostamaan. Se oli yötorjuntakranaatti, jota myös valokranaatiksi sanottiin. Pesonen ei kirjoissaan asiaan huomiota kiinnitä, on kuin hän olisi koko asian unohtanut. Mäkelä viittaa siihen jonkin verran mutta antaa erehdyttäviä tietoja, sanoo että 76 millin yöammus antoi yhtä kirkkaan valon kuin tavallinen 152-senttinen... totuus oli aivan toisennäköinen. Hän ei ollut myöskään huomannut Jokipaltion käskeneen että öisin piti käyttää yksinomaan yötorjuntakranaatteja. Saimme asiakirjojen mukaan puhelinsanomana käskyn siitä jo heinäkuun 17. päivänä 1943.

76 mm:n Boforsin ja sotasaalistykkien yötorjuntakranaatti, 1) Tavaro-aikasytytin, 2) Detonaattori, sytyttimenä räjäytin, 3) Varsinainen räjähde, TNT:tä, 4) "Valoaine", elektronmetallia. Kranaateista sorvattiin pattereilla pois n. 3 cm trotyyliä, joka korvattiin elektronrouheella.

Ainoa suomalainen sotakirjailija jonka huomaan yötorjuntakranaattien merkityksen varsinaisesti havainneen ja tajunneen onkin eversti Ahti Lappi kirjassaan "Ilmatorjunta ilmasodassa 1794–1945" (sivut 453-455); tosin maisteri Alanen Helsingin Ilmatorjuntarykmentin historiikissa puhuu "jatkuvasti räjähtelevien kranaattien välähtelystä". Yötorjuntakranaatin periaate oli varsin yksinkertainen, asia oli vain oivallettava. Raskaan tykin kranaatin kärkiosasta, sytyttimen takaa porattiin pois tuuman verran räjähdettä, trotyylia tai amatolia, joka korvattiin magnesiumilla tai oikeastaan ns. elektronmetallilla, magnesiumin ja alumiinin seoksella. Yötorjunta-ammuksista voisi laatia erillisen artikkelin. Alkuun yökranaatteja tilattiin rykmentin teknillisestä toimistosta, mutta pian pattereille toimitettiin työssä tarvittavat välineet ja riittävästi elektronrouhetta. Teknillinen toimisto ei olisi kyennytkään täyttämään patterien kasvavia tarpeita, ajatellaanpa vaikka Taivaan n. 2000 kranaatin kulutusta kolmena yönä. Suurhyökkäysten torjuntaa ajatellen tämä olikin oikeaan osunut toimenpide, yökranaatit eivät päässet loppumaan, kun homma hoidettiin pattereissa. Räjähtäessään tällainen kranaatti antoi mahtavan kirkkaan salamavälähdyksen joka trotyylin tms. räjähdyksen valovoimaan verrattuna oli useampikymmenkertainen, se oli hiukan toista kuin 152-millisen kranaatin TNT:n paukaus. Maastakin tarkkaillen taivaalla oli mahtava ilotulitus, jota keveitten tykkien valojuovat täydensivät. Mutta miltä se mahtoikaan näyttää pommikoneen ohjaamosta, kun nelikymppistenkin aseiden tuli oli lentäjistä niin pelottavaa?

Toistan tässä vielä tuota everstiluutnantti. Molodtsjin kuvausta: Ilmapuolustus Itämeren rannikolla oli voimakas, murtautuminen kohteelle oli erityisesti ensimmäisinä hyökkääville koneille tuskin mahdollista ilman perusteellista valmistautumista. Vihollinen suojasi isot strategiset kohteensa sulkutulella. Pommikoneiden edessä nousi kuolettavan tulen läpipääsemätön seinämä. Ala- ja yläkorkeuksissa räjähteli samanaikaisesti satoja eri kaliiperisia ammuksia, tuhansia valojuovia lenteli eri suuntiin sokaisten silmämme, ja valonheittäjien keilat kiersivät taivasta...

Entä Lumeksen tapaaman ADD-pilotin lausahdus? Helsingissä oli vallan helvetillinen ilmatorjunta, pahin mitä missään olin tavannut, ei siitä millään läpi päässyt! Mutta eiväthän kaikki venäläiset lentäjät jänishousuja olleet, tulihan heidän pommejaan valitettavasti sentään Helsinkiinkin. Luutnantti Kalima kirjoittaa Käpy-patterin sotapäiväkirjaan 27.02: "Monia häikäilemättömiä läpilentoja voitiin kuitenkin todeta, jolloin pommeja putosi mm. Vallilaan ja Olympiakylään. Yksi raskas pommi putosi aivan 2. tykin viereen, mutta jäi suutariksi". Se upposi syvälle aikoinaan suomaalle rakennetun raviradan kenttään ja siellä se on purkamattomana vielä tänäänkin, 60 vuotta myöhemmin, kertoo Lumes.

Mutta summa summarum: Noita kolmea rankkaa yötaistelua muistellen rohkenen olla sitä mieltä, että vaikka saavutettu loistava voitto vihollispommittajista olikin monien eri elementtien yhteisvaikutuksen tulos, niin raivokkaan sulkutulen, tulimyrskyn tehoa, sen näyttävyyttä pelottavasti vahvistaneet yötorjuntakranaatit, "rykmentin salainen ase", olivat viimeinen ja lopulta ratkaiseva piste Iin päällä; Ii niin kuin ilmatorjunta. Niiden moraalinen vaikutus näyttää saaneen useimmat venäläiset pilotit pois tolaltaan. Lentoreittikartasta selviää, etteivät monetkaan heistä uskaltaneet lähteä edes yrittämään läpi tulimyrskyn. Kaikkien luontokappaleiden yhteinen itsesäilytysvaisto se on lentäjälläkin.

Tulimyrskyn ankaruus selviää Molodtsijin kuvauksestakin, olkoonkin että hän jatkossa suurentelee saavutuksiaan vastustajan ilmatorjunnan tuhoamisesta. Toisaalta Neuvostoliiton sodanjohto luultavasti myös uskoi ilma-armadansa hyvään ja tulokselliseen toimintaan. Siihen viittaa heidän ilmeinen hämmästyksensä nähtyään välirauhanteon jälkeen pommituskohteensa kärsimät lopultakin varsin vähäiset vauriot.

Sitä paitsi kolmannen suurhyökkäyksen jälkeen ei enää mitään suurehkoja operaatioita pahasti vaurioitettua Helsinkiä kohtaan katsottu tarpeellisiksi. Eihän pelkkään soraläjään kannattanut kalliita pommeja uhrata, niitä tarvittiin Saksan kurittamiseen. Ahti Lappi kertoo kuinka valvontakomission puheenjohtaja, kenraalieversti Zdanov ja ilmamarsalkka Novikov olivat todellakin pahoin pettyneet nähdessään Helsingin paljon paremmassa kunnossa kuin olivat kuvitelleet. Pesonen kertoi minulle kierrättäneensä erään everstiluutnantin - en muista kenen - kanssa luultavasti juuri Novikovia "toivomuslistan" mukaan ympäri kaupunkia, ja kun he nousivat autosta mennäkseen kierroksen päätteeksi päivälliselle, vieras pysähtyi ravintolan ovelle. Ja asetti oikean kätensä rintapielessään olevan Neuvostoliiton sankarin mitalin päälle sanoen: "Tsort vosmii..."

Eversti Lappi tuntuisi olevan allekirjoittaneen kanssa selkeästi samoilla linjoilla torjuntavoiton syistä. Hän toteaa kirjansa sivulla 455: "Amerikkalaiset ja saksalaiset pitivät matemaattisten laskelmien valossa sulkuammuntaa hyvin tehottomana, mitä se olikin jos pyrittiin tuottamaan tappioita. Vastoin kaikkia todennäköisyyslaskelmia ilmatorjunnan pelotusvaikutus teki Helsingissä tehtävänsä, ilmapuolustus sai torjuntavoiton".