Kunnia pääkaupungin pelastajille, torjuntavoitto 1944

Maan pääkaupungilla on aina katsottu olevan erityisen tärkeä sotilaallinen asema: Preussilainen sotateoreetikko, kenraali Karl von Clausewitz totesi asian jo 200 vuotta sitten seuraavasti: ”Johonkin maahan tunkeuduttaessa on huomio kiinnitettävä sen pääkaupunkiin. Jokaisella pääkaupungilla on suuri strateginen merkitys, millä enemmän, millä vähemmän; enemmän sillä, joka täydellisimmin vastaa todellista pääkaupungin käsitettä, ja eniten sellaisella, joka on poliittisen puolue-elämän keskipisteenä”.

Helsingin kohtalo joutui helmikuussa 1944 vaakalaudalle, kun Neuvostoliitto pyrki suurpommituksilla murskaamaan kansamme henkisen selkärangan ja painostamaan suomalaisia hyväksymään ankarat rauhanehdot, Jos vertailukohteena pidetään eräitä muita pommitettuja kaupunkeja, olisi yli 2 100 pommituslennon ja liki 20 000 pommin kohteeksi joutunut Helsinki voinut kärsiä myös valtavat tappiot.

Kun Suomessa vasta keskusteltiin rauhanoffensiivista, oli Moskova jo päättänyt ja antanut valmistella toteutettavaksi toisenlaisen offensiivin suomalaisten taivuttelemiseksi rauhaan, vähemmän kaunopuheisen, mutta tuohon aikaan hyvin yleisesti käytetyn: Suomen kotialueen laajamittaiset pommitukset, joiden tarkoituksena oli näyttää Neuvostoliiton voimaa, horjuttaa suomalaisten taistelutahtoa, pakottaa heidät neuvottelupöytään ja viimein irrottaa sodasta Saksan liittolaisena. Ellei Suomi edes suurpommitusten vauhdittamana suostuisi rauhaan kevään 1944 kuluessa, sitä odottaisi kesällä Puna-armeijansuurhyökkäys.

NEUVOSTOLIITON KAUKOTOIMINTAILMAVOIMAT - ADD - STRATEGINEN ISKU

ADD sai käyttöönsä keskimääräistä parempaa henkilöstöä ja kalustoa. Toukokuussa 1943 se käsitti kahdeksan ilma-armeijakuntaa. Suomalaisten sodanaikaisten arvioiden mukaan alkuvuodesta 1944 ADD:n kokonaisvahvuus oli kymmenen ilma-armeijakuntaa, noin 700 - 800 lentokonetta ja Helsingin operaation taisteluvahvuus noin 25 lentorykmenttiä, yhteensä noin 500 - 600 konetta. Yksityiskohtana voidaan sanoa, että käytössä oli mm Neuvostoliitossa lisenssillä valmistettuja DC-3 -koneita, joita myös käytettiin pommikoneina.

Ilmaoperaatio suoritettiin kolmena yönä: pommitukset aloitettiin helmikuun 6, 16, ja 26. päivien iltoina ja kestivät pitkälti aamuyöhön. Kymmenen päivän välit eivät olleet etukäteen suunniteltuja, vaan johtuivat osin sääolosuhteista. Suoritettaessaan massoitettuja ilmaiskuja ADD:n operatiivinen lentoryhmitys muodostui armeijakuntien rivistöistä, joissa lentodivisioonat ja -rykmentit seurasivat toisiaan. Taistelujärjestys koostui 1) sääntiedustelukoneiden ryhmästä, 2) operaation turvaamisportaasta, johon kuuluivat johto- ja suunnistuskoneet, maalinvalaisukoneiden ryhmä ja ilmapuolustuksen lamauttamiseen tarkoitettu ryhmä, 3) iskuportaasta ja 4) valvontaryhmästä. Iskuporras oli toinen toisiaan seuraavien yksittäisten pommikoneiden tasainen virta, jossa koneet lensivät eri korkeuksissa määrävälein, siten että suoritetiheys kohteella oli 4 - 5 konetta minuutissa. Pommien pudotuskorkeus vaihteli 2 - 7 kilometriin.

ADD:n voima kasvoi hyökkäys hyökkäykseltä: ensimmäisenä yönä tehtiin noin 350 lentoa, toisena noin 650 ja kolmantena noin tuhat (1 000). Kaikkiaan ADD suoritti kolmen yön aikana yhteensä noin kaksi tuhatta lentoa ja pudotti noin 20 000 erilaista pommia.

Helsingin ilmapuolustus 1944

Suomen ilmasodankäynnin organisaatiota ja vastuualueita selvennettiin vasta kesällä 1942, kun jatkosotaa oli käyty jo melko pitkään. Tuolloin Suomen ilmapuolustus jaettiin toiminnallisesti lentojoukkoihin, ilmatorjuntaan ja ilmavalvontaan, Ilmatorjunnan aselajikomentajaksi ilmapuolustuksen esikuntaan nimitettiin 1. heinäkuuta 1942 eversti Frans Helminen.

Maaliskuun 12. päivänä 1943 ItR 1:n komentajaksi Helsingissä tuli everstiluutnantti Pekka Jokipaltio. Jokipekka aloitti komentajakautensa ryhmittämällä patterit entistä tarkoituksenmukaisemmin ja kiinnitti erityistä huomiota viestiyhteyksien parantamiseen. Samoihin aikoihin valmistui myös uusi torjuntakeskus , peitenimeltään Torni, Korkeavuorenkadun kalliosuojaan vastapäätä Helsingin Puhelinyhdistystä, mistä saatiin riittävästi suoria yhteyksiä yhä lisääntyviä, rintamalta Helsinkiin siirrettyjä yksiköitä varten.Uudessa paikassa oli sekin etu, että sen viereen oli sijoitettu myös Helsingin ilmavalvontakeskus (Ivak.)

Talvisota oli paljastanut monia heikkouksia Suomen ilmatorjunnassa. Vaikka itse taktiset käyttöperiaatteet olivatkin oikeansuuntaisia, kaluston vähyys vaikeutti menestyksellistä ilmatorjuntaa. vakavia ongelmia aiheutti henkilöstön riittämätön koulutus, ilma-ammunnan perusteiden tuntemattomuus, Erityisiä vaikeuksia ammunnassa tuli pimeällä tai näkyvyyden ollessa muuten huono.

Kun seuranta- eli tuhoamisammunta oli vaikeaa, oli kehiteltävä vaihtoehtomenetelmiä. Sulkujen eli vihollisen eteenammuttavien keskitysten kokeilemisen aloitti Helsingissä syksyllä 1941 Ilmatorjuntapiiri 1:n päällikkö majuri Eino Tuompo ja sen kehittelyä jatkoi kapteeni Pentti Paatero.

Helsingin torjuntakeskuksen uusi ilmatorjuntatoimiston päällikkö kapteeni Aake Pesonen jatkoi Paateron työtä. Sulkukehät ulotettiin 4 - 14 kilometriin kaupungin ympärille kilometrinvälein ja niiden pituudet vaihtelivat 1000 - 1500 metriin riippuen kehän etäisyydestä. Kukin patteri laski sulkuihin omat ampuma-arvonsa (sivusuunta, korotuskulma ja kranaatin aikasytyttimen palopituus) korkeussuunnassa 200 metrin välein aseiden kantamien puitteissa aina 6 000 – 7 400 meriin saakka. Näin saadut arvot kirjattiin patterien sulkukirjoihin. Nyt torjuntakeskuksen tarvitsi määrittää vain lähestyvän viholliskoneen tai -muodostelman reitti, lentokorkeus ja nopeus, valita sen edestä sopiva sulku, määrätä ampuvat patterit ja antaa tulikomento. Usean patterin yhteinen tulivaikutus korvasi yksittäisten patterien puutteellisen seuranta-ammuntakyvyn. Sulkujen käytöllä ei pyrittykään tuhoamaan ilmavihollista vaan estämään sen pääsy suojattavaan kohteeseen. Maalin reitti mitattiin kesään 1943 saakka kuulosuuntimilla ja etäisyysmittareilla, joiden apuna käytettiin valonheittimiä.

 

 

Helsingin alue oli jaettu neljään sektoriin, josta jokaisesta vastasi ilmatorjuntapatteristo. Kaakkoissektoriin oli sijoitettu Raskas Ilmatorjuntapatteristo 1. Koillissektorista vastasi Raskas Ilmatorjuntapatteristo 2. Luoteissektorista vastasi ItR 1:n I Patteristo. Lounaissektorista vastasi rykmentin II Patteristo. Raskaita tykkejä oli edellämainituilla yhteensä noin 60. Lisäksi koulutettavana oli kolme raskasta patteria, yhteensä 16 tykkiä. Rykmentin kevyet ilmatorjuntajaokset oli sijoitettu eri patteristojen alueelle painopisteen ollessa etelässä. Rykmentin Valonheitinpatteristoon kuuluvat neljä valonheitinpatteria oli sijoitettu kaupungin ympäristöön. Valonheittimiä oli yhteensä 36, minkä lisäksi oli useita kuulosuuntimia. Helsingin ilmapuolustuksen teho oli nyt lisääntynyt erittäin merkittävästi: ilmavalvontatukilla voitiin seurata ilmavihollisen lähestymistä kaikissa olosuhteissa, myös yöllä, sateessa, sumussa ja pilvien yläpuolella 100 - 200 kilometrin ja ilmatorjuntatutkilla 20 - 40 km etäisyydeltä. Taistelussa Helsingistä tutkien käyttökelpoisuutta tuli lisäämään vielä se, etteivät neuvostoilmavoimat alkuvuodesta 1944 järjestelmällisesti häirinneet vihollistutkia.

Ensimmäinen pommitus 6. - 7. helmikuuta

Sunnuntai, helmikuun 6. päivä koitti Helsingissä pilvisenä, kirkastuen kuitenkin jo aamupäivän kuluessa. Pakkasta oli 3 astetta. Ilmavalvontakeskus totesi aamupäivällä kaksi viholliskoneen lentoa: ne aiheuttivat ilmatorjuntayksiköille torjuntavaroituksen klo 8.43 ja 10.16. Iltapäivällä noin 40 kilometrin päässä lentävä kone aiheutti klo 14.35 parikymmentä minuuttia kestävän torjuntahälytyksen, kunnes kone kääntyi poispäin.

Helsingissä ei osattu aavistaa, että nämä lennot olivat ADD:n sääntiedustelukoneita seuraavana yönä tapahtuvaa suurpommitusta varten.

Illalla klo 18 paikkeilla oli matalalla paksua sumua, mutta ylempänä kirkas kuutamo. Klo 18.16 Ivak. sai tietää, että Suomenlahden pohjukasta alkoi kuulua usean lentokoneen aiheuttamaa surinaa ja määräsi ilmavalvontatutkat, Raijat mittaamaan itään. Minuuttia myöhemmin Ivak:in päällikkö määräsi Helsingin valot sammutettavaksi.

Kun Tallinna oli parikymmentä minuuttia myöhemmin ilmoittanut ilmavaarasta, antoi Ivak. myös Helsingille ilmavaroituksen. Tällöin ilmatorjuntakeskus (Torni) antoi Ilmatorjuntarykmentti 1:lle torjuntahälytyksen ja parin minuutin kuluessa rykmentin yksiköt olivat torjuntavalmiudessa. Raijojen mittausten mukaan oli suuria muodostelmia tulossa yhä lähemmäksi ja Kavanne määräsi ilmasuojelukeskuksen antamaan ilmahälytyksen, nappia painamalla, klo 18.51.

Talojen katoilla olevat hälytyssireenit aloittivat ulvontansa ja Helsingin asukkaat alkoivat kiirehtiä suojiin. Helsinkiläiset eivät olleet valmistautuneet henkisesti tulossa olevaan suurpommitukseen: ensimmäinen ja kolmesta pommitustyöstä tuhoisin ja järkyttävin oli alkanut.

Torjuntakeskus, jossa kaikkien yksiköiden taistelupuhelimet olivat yhteiskuuntelussa, seurasi tilannetta minuutti minuutilta. Johtopatterien ilmatorjuntatutkat ja itäiset kuulosuuntimet saivat torjuntakeskuksesta maalinosoituksen ilmavalvontatutkan osoittamaan kaakossa olevaan ruutuun, mihin ensimmäinen muodostelma oli saapumassa noin 30 kilometrin päähän Helsingistä.

Pian Santahaminan Rata-patterin tutka ilmoitti seuraavansa maalia ja alkoi välittää mittausarvoja torjuntakeskukseen. Tutkan sivukulma välittyi keskuksen torjuntatasolle sähköisesti tasoon tutkan paikalle upotetun osoittimen avulla. Tutkaa tasolla seuraava torjuntaupseeri piti tutkan paikalle kiinnitetyn pitkän selluloidiviivoittimen aina osoittimen sivukulmaosoittimen suunnassa ja merkitsi puhelimitse saamansa vaakaetäisyyden rasvakynällä torjuntatasolle, Kun kolme pistettä oli näin saatu merkityksi tasolle, valitsi torjuntapäällikkö niiden osoittaman reitin jatkeelta sulun, jossa ilmatorjunnan kranaatit räjähtivät lähestyvien koneiden edessä, tarpeeksi lähellä pelottaen lentäjiä pudottamaan pomminsa ennen kohdetta ja kääntymään pois.

Sulkua määritettäessä tuli torjuntapäällikön ottaa huomioon koneiden nopeus, patterienampuma-arvojen välittämiseen ja tykkien suuntaamiseen kuluva aika ja myös ammusten lentoaika. Hetken laskennan jälkeen annettiin komento: "Sulku numero 1023, korkeus 3000". Se tarkoitti sulkua, joka oli 10 kilometrin päässä Helsingin maantieteellisestä keskipisteestä, suunnassa 23-00 eli miltei tarkasti kaakkoon ja kolmen kilometrin korkeudella.

Vähän jälkeen kello seitsemän viiden eteläisen patterin raskaat kanuunat jyrähtivät ja Helsingin taivaalle välähtivät sulussa räjähtäviksi aikautettujen kranaattien kirkkaat, punaiset leimahdukset. Heti perään patterit alkoivat ampua torjuntakeskuksen käskemiä uusia sulkuja itään ja kaakkoon päin.

Ilmatorjuntatykkien suuliekkien, valoheittimien kiilojen ja kranaattien leimahtelujen lisäksi Helsingin taivasta ja koko kaupunkia valaisivat äkkiä häikäisevän kirkkaat valot: kaupungin ylle päässeiden ADD:n maalinmerkitsijäkoneiden pudottamat kymmenet valopommit leijuivat hiljaa maata kohden valaisten ympäristönsä aivan kirkkaaksi.

Taistelu Helsingistä oli todenteolla alkanut.

Klo 19.16 iskeytyivät ensimmäiset pommit kaupungin itälaidalle, klo 19.22 pommit räjähtelivät rautatieaseman ratapihalla ja 19.40 miina- ja palopommit sytyttivät rautatiehallituksen rakennuksen tuleen.

Tärkeimmän torjuntasuunnan, kaakkoissektorin majuri Pentti Paateron patteristo kantoi tänä yönä, kuten jatkossakin, torjunnan raskaimman taakan. patteriston johtopatterin tulenjohtokone oli korjattavana, joten se ei kyennyt seuranta-ammuntaan, vaan ampui vieruspattereidensa tavoin Tornin komentamia sulkuja. Kun pommit katkaisivat yhteyden Torniin, ei johtopatterin tutkan mittausarvojakaan kyetty ilmoittamaan Torniin. Tämän jälkeen patteristo ampui oman harkintansa mukaan ns vapaita sulkuja.

Koillissektorista vastaava majuri Reino Oksasen patteristo tulitti miltei taukoamatta idästä ja kaakosta lähestyviä koneita. Sen Viikin aukealla sijaitseva johtopatteri Lato ampui tutkan mittausarvoilla seuranta-ammuntaa ja Kasavuoressa oleva vieruspatteri Kasa sulkuammuntaa. Patteristoon kuuluva Hertta-patteri oli koulutusvaiheessa Santahaminassa ja sen miehistö toimi ammusten kantajana Ratapatterissa, koska oma kalusto ei ollut vielä kunnossa.

Lounaissektorilla toimivan majuri Kaarlo Seppälän patteriston johtopatteri Puisto oli asemissa Lauttasaaren eteläkärjessä. Se ampui ensin neljä Tornin komentamaa sulkua ja siirtyi sitten seuranta-ammuntaan. Puiston vieruspatterit, Myllykalliolla sijaitseva Lautta ja Westendissä oleva Länsi ampuivat tiheään tahtiin sulkuja.

Luoteisen sektorin patteriston komentaja kapteeni Aksel Marte oli komennuksella Saksassa ja hänen sijaisenaan toimi majuri C.A Ehrnrooth. Vaikka patteristo ei ollut pahimmassa suunnassa hyökkääjiin nähden, riitti sille kuitenkin maaleja runsaasti, koska viholliskoneet alkuvaiheessa yrittivät kaupunkiin kaikilta suunnilta. Käpylän raviradalla sijainnut patteriston johtopatteri Käpy aloitti tutkan mittausarvoilla seuranta-ammunnan klo 19.13 ampuen seuraavan tunnin kuluessa 11 kertaa seurantaa ja 13 sulkua, joiden lentokorkeus vaihteli 2800 metristä 4600 metriin. Patteristoon kuuluva Taivaskalliolla sijaitseva Taivas ampui alusta alkaen Tornin komentamia sulkuja, samoin kuin Seppälän patteristoon kuulunut Pajakukkulalla sijaitseva Pajapatteri.

Torjuntakeskuksessa oli tilanne vaikeimmillaan hyökkäyksen alkuvaiheessa, jolloin viholliskoneet yrittivät kaupunkiin samanaikaisesti kaikilta suunnilta ja jolloin ADD:n tarkoituksena olikin Helsingin ilmatorjunnan lamauttaminen.

Palokunnat sekä ilmasuojelu- ja raivauskomppaniat saivat jatkaa nyt rauhallisemmissa olosuhteissa sammutus- ja pelastustyötään. Kaupungissa oli syttynyt 53 tulipaloa ja pommeja osunut useisiin keskustan taloihin.

Kaupunkilaisista oli kuollut 55 ja haavoittunut 164 henkilöä. Katkenneiden kaasujohtojen takia 20 kaupunkilaista oli saanut myrkytyksen, joukossa mm ItR 1:n komentajan everstiluutnantti Jokipaltion tytär.

Helsingin koettelemukset eivät kuitenkaan vielä olleet ohi: puolenyön jälkeen Ivak. sai viestin, että Kannaksen eteläpuolelta alkoi taas kuulua surinaa. Ilmavaroitus annettiin klo 00.57 ja Torni määräsi rykmentille torjuntahälytyksen klo 1.02. Kahdeksan minuuttia myöhemmin Ivak. määräsi annettavaksi ilmahälytyksen kaupungille.

Alkuillasta vallinnut sumu oli hälvennyt ja taivaalla näkyi vain hajapilviä. Pakkasta oli nyt 6 astetta. Santahaminan patteriston tilanne oli vaikea katkenneiden sisäisten yhteyksien vuoksi; sillä ei ollut myöskään yhteyttä Torniin. Degerössä sijainnut Itä-patteri kykeni kuitenkin välittämään Tornin sulkukomennot johtopatteri Rataan sekä Santa-patteriin ensimmäisten viholliskoneiden saapuessa klo 2.06 ampumaetäisyydelle . Muiden patteristojen johtopatterit löysivät maaleja heti alkuvaiheessa ja aloittivat seuranta-ammunnan.

Tällä kertaa koneet eivät hyökänneet kaikilta suunnilta, vaan saapuivat enimmäkseen kaakosta, idästä ja etelästä. ItR 1:n taistelukertomuksen mukaan ”muodostelmat olivat 1-5 koneen vahvuisia ja saapuivat peräkkäin, joten niitä päästiin torjumaan paremmin kuin iltahyökkäyksen aikana”. Itseasiassa kyse ei ollut ”muodostelmista”, vaan ADD:n iskuportaan yksittäisistä koneista.

Lauttasaaren johtopatterin seuranta-ammunta käännytti useita koneita, jotka lähestyivät etelästä ja lounaasta. Seppälän patteriston muut patterit ampuivat niitä sulkuja, joihin ne ylettyivät, Lentokorkeudet vaihtelivat 3 000 – 5 000 metriin. Viikissä Oksasen patteristo ampui seuranta- ja sulkutulella lukuisia maaleja ja esti hyvin lennot siitä sektorista Helsinkiin.

Patterit olivat saaneet ammustäydennystä jo iltahyökkäyksen loppuvaiheessa sekä ennen yöhyökkäyksen alkua, mutta yöhyökkäyksen aikana kävi ilmi, että ampumatarvikkeet alkoivat olla vähissä jo ammusvarikollakin. Torni määräsi nyt käytettäväksi puolisulkuja (kaksi kranaattia tykkiä kohden) mahdollisuuksien mukaan. Ainoana pattereista ammukset loppuivat käpy-patterista klo 02.30. Sen vieruspattereilla riitti kuitenkin ampumatarvikkeita ja ne jatkoivat jo harvenevien hyökkäysten torjuntaa Tornin johtamina.

Vakavammin asiat olivat kaakkoisessa Paateron patteristossa, jossa sekä Itä- että Santapatterin kaikki tykit olivat menneet epäkuntoon klo 02.36 mennessä. Aamuyön kuluessa useimmat tykit saatiin asemestari Jorma Sakin avulla ampumakuntoon. Yön erittäin kiivas tulitoiminta teki selväksi, etteivät raskaat kanuunat kestänet pitkäaikaista jatkuvaa rasitusta. Tämä koski niin tshekkiläistä, ruotsalaista kuin saksalaistakin kalustoa.

Kellon lähetessä neljää päättyivät hyökkäykset. Klo 4.16 rykmentille komennettiin torjuntahälytys ohi ja klo 4.57 sireeneillä Helsingille ilmahälytys ohi.

Yöhyökkäys oli ollut intensiteetiltään iltahyökkäystä heikompi ja torjunta oli onnistunut selvästi paremmin. Pommituksissa sai 37 henkilöä surmansa ja vajaa sata haavoittui, Kaupungissa syttyi 15 tulipaloa. Tarkistusten jälkeen ensimmäisen pommituksen henkilötappioiksi kirjattiin yhteensä 103 kuollutta ja 295 loukkaantunutta. Rykmentin tappiot olivat kaksi kaatunutta ja neljä haavoittunutta. Taloja tuhoutui kaupungissa 28 ja vaurioitui 137.

Alasammuttujen koneiden määrä, neljä tai viisi konetta jäi vähäiseksi, mutta itse torjunta, eli vihollisen pakottaminen pommien ennenaikaiseen pudottamiseen onnistui hyvin: vain vajaa 10 prosenttia pommeista, lukumäärältään 331 onnistuttiin pudottamaan kaupungin alueelle. uutisoidessaan ilmahyökkäyksestä venäläiset itse ilmoittivat 7. helmikuuta yleisradiolähetyksessään Moskovasta neljän koneen jääneen palaamatta tukikohtiinsa.

Yksi merkittävä seuraus ensimmäisestä pommituksesta oli. Saksalaisen yhteysupseerin kapteeni Kurt Rheindolfin 6. helmikuuta torjuntakeskuksesta puhelimitse Saksasta valtakunnanmarsalkka Herman Göringiltä pyytämät yöhävittäjät saapuivat Malmin kentälle helmikuun 12. päivänä. Messerschmitt Me 109 -hävittäjiä oli kaksitoista. Ne kuuluivat Hävittäjälentolaivue 302:n ensimmäiseen lentueeseen, jonka päällikkö oli kapteeni Walter Lewens. Lentokoneissa ei ollut tutkia, mutta muuten kyse oli kokeneesta yötoimintalentueesta.

Toinen pommitus 16. - 17. helmikuuta

Heti ensimmäisen pommituksen jälkeen ItR 1:n komentaja, everstiluutnantti Pekka Jokipaltio oli ryhtynyt toimiin rykmentin taistelukyvyn tehostamiseksi.

Paateron patteriston Suomenlinnan Mustapatterin viestiyhteydet olivat nyt kunnossa: se ampui kaikkiaan 44 Tornin komentamaa sulkua. Mustan ja joidenkin muiden patterien käyttämien kranaattien suurennettuun sytytintilaan oli ammusvarikolla lisätty magnesiumin ja alumiinin seosta, joka tehosti räjähdyksen leimahdusvaikutusta ja lisäsi sulkujen psyykkistä pelotusvaikutusta.

Nyt torjunta onnistui ensimmäistä pommitusyötä huomattavasti paremmin. Kaupunkiin oli pudonnut tosin pommeja ja syttynyt muutamia tulipaloja, mutta Torniin oli myös tullut tieto, että henkilötappiot olivat olleet varsin vähäiset.

Hiljaisuus Helsingin taivaalla ei kuitenkaan kestänyt kauan, Ivak, ilmoitti uusien pommitusmuodostelmien lähestyvän Helsinkiä, Torni antoi rykmentille torjuntahälytyksen klo 23.40 ja kaupungin sireenit ulvoivat ilmahälytystä viisi minuuttia myöhemmin. Tiedustelutietojen mukaan kymmenet uudet aallot olivat jälleen matkalla länteen.

Paateron patteristo oli jälleen suurimmassa helteessä ja helteessä olivat sananmukaisesti ne eräät raskaita ammuksia korkealle tykinputken patruunapesään lyövät lataajat, jotka pakkasesta huolimatta olivat riisuneet yläruumiinsa paljaaksi.

Rykmentin torjuntahälytys lopetettiin klo 05.53. Kaupungin sireenit alkoivat soida ilmahälytys ohi -merkkiä 05.49 ja ihmiset pääsivät poistumaan suojistaan yhdeksän tuntia kestäneen pommituksen jälkeen.

Toisen pommitusyön tappiot olivat huomattavasti pienemmät kuin ensimmäisen: 25 kuollutta ja 27 haavoittunutta. Taloja tuhoutui 22 ja vaurioitui 53. Henkilötappioiden pienenemiseen vaikutti epäilemättä paitsi tehostunut ilmapuolustus myös helsinkiläisten kokemukset ensimmäisestä pommituksesta ja varautuminen uusiin. Kaupunkiin putosi nyt 130 pommia, mikä on arviolta 2 prosenttia koko pommimäärästä. Alas ammuttiin suomalaisten havaintojen mukaa 10 konetta.

Ylemmät johtoportaat panivat merkille ItR 1:n onnistuneen toiminnan: ilmavoimien komentaja kenraaliluutnantti Lundqvist kiitti ilmatorjuntajoukkojen komentaja eversti Helmisen varmentamassa kirjeessään everstiluutnantti Jokipaltiolle rykmenttiä tehokkaasta toiminnasta 16. - 17.2.1944. Erityinen tunnustus kehotettiin välittämään torjuntapäällikkö, kapteeni Aake Pesoselle.

Kolmas pommitus 26. - 27. helmikuuta

Toisen suurpommituksen jälkeeneverstiluutnantti Jokipaltio piti jälleen patteristojen komentajille ja patterien päälliköille yhteisen tilaisuuden, jossa saatujen kokemusten perusteella hiottiin yhteistoimintaa mahdollisen kolmannen hyökkäyksen varalle. Tornin johdolla oli järjestetty useita sulkuammuntaharjoituksia ja kehitetty yhteistoimintaa yöhävittäjien ja valoheitinjaosten kanssa.

Kolmannen hyökkäyksen lennot.

Vihollisen harhauttamiseen oli nyt varauduttu suunnitelmallisemmin kuin kahdessa aiemmassa suurpommituksessa. Nordsjöhön (Vuosaareen) oli sijoitettu yksi nelitykkinen sulkupatteri, jonka peitenimi on Pommi. Sen tehtävän oli heti hyökkäyksen alkaessa sytyttää valmiiksi koottuja suuria rovioita ja tulittaa kiivaasti sulkuja, Kun samanaikaisesti käytettäisiin vain kaupungin idänpuoleisia valonheittimiä, saataisiin pimennetty Helsinki siirtymään oikealta paikaltaan ADD:n lentäjien silmissä idemmäksi.

Kolmannen pommituksen henkilötappiot olivat 18 kuollutta ja 34 haavoittunutta. Tulipaloja syttyi 67, rakennuksia tuhoutui 59 ja vaurioitui 135, Kaupunkiin putosi yhteensä 338 pommia eli arviolta 3 prosenttia käytetyistä pommeista. Ilmatorjunta ampui alas 8 - 10 konetta ja yöhävittäjät neljä. Useita koneita vaurioitui ilmatorjunnan ja hävittäjien tulessa.

JOHTOPÄÄTÖKSET

Ilmavoimien komentaja kenraaliluutnantti Lundqvist välitti kirjeessään Suomen Marsalkan tunnustuksen ja kiitokset "Helsingin ilmatorjuntaan osallistuneille upseereille, aliupseereille ja miehistölle heidänansiokkaasta toiminnastaan". Miksi Helsinki pelastui sellaiselta totaaliselta tuholta, joka kohtasi monia Saksan ja Italian kaupunkeja liittoutuneiden terroripommituksissa?

Syitä on kaksi, Helsingin ilmapuolustusta oli vahvennettu merkittävästi vain noin puoli vuotta ennen ADD:n offensiivia. Tutkien merkitys oli ratkaiseva, vaikka ennakkovaroitukset olisi saatu Suomenlahden pohjukan ilmavalvonnan, mutta 11.21944 alkaen ennen kaikkea ja erittäin merkittävällä tavalla radiotiedustelun avulla. Tutkien ja uusien saksalaisten tulenjohtolaitteiden avulla pystyttiin myös johtamaan muiden patterien sulkuammuntaa merkittävästi tarkemmin kuin kuulosuuntimien ja valonheittimien avulla. Rykmentin taistelutoiminnan tehoa lisäsi myös koulutus ja jatkuva harjoittelu.

Saksalaisten yöhävittäjien toiminta oli merkittävä: valonheittimen keilaan joutunut kone kääntyi pomminsa pudottaen välittömästi pois, sillä se saattoi millä tahansa hetkellä joutua yöhävittäjien saaliiksi. Valonheittimien toimintaa olisi merkittävästi tehostanut pari lisä-Irjaa, jotka kaikki nyt sitoutuivat seuranta-ammuntaan.

Lisäksi on muistettava, että Helsinki oli ADD:n koko siihenastisen sodan ensimmäinen strateginen kohde, jossa se kohtasi suppeahkolle alueelle keskitetyn, ajan mittapuun mukaan erittäin modernin ja määrällisesti riittävän ilmatorjunnan, jota yöhävittäjät tukivat. Vangiksi saatujen lentäjien kertomuksista voi päätellä, ettei ollut ihme, että pommit pudotettiin sulkujen ulkopuolelle eikä kaupunkiin.

Pääkaupunkimme ilmapuolustus oli helmikuussa 1944 järjestetty hyvin. Päävastuu oli Ilmatorjuntarykmentti 1:llä, jolla oli resursseihimme nähden paljon torjuntavoimaa. Osa kalustosta oli maailman moderneinta, kuten saksalaiset tutkat ja 88 mm raskaat tykit. Henkilöstö oli hyvin ammattitaitoista ja motivoitunutta. Johtajat osasivat ottaa sekä kalustosta että henkilöstöstä kaiken irti. Taktiikka ja tekniikka hallittiin. Osattiin myös improvisoida ja harhauttaa. Torjunta saatiin osittain näyttämään pelottavammalta kuin se ehkä olikaan. Aineellisilta vaurioilta ja henkilöstötappioilta Helsinki ei toki säästynyt, mutta suurtuholta kylläkin. Ilmapuolustuksen perimmäinen tehtävä - omien tappioiden minimointi - onnistui yli odotusten, kuten Neuvostoliiton valvontakomitean jäsenet totesivat paikan päällä jo syystalvesta 1944. 

Kapteeni Sami-Antti Takamaa

Lyhennelmä Puolustusvoimien koulutuksen kehittämiskeskuksen julkaisusta 1994
ISBN N:o 951-25-0677-7 ILMATORJUNTAVOITTO 1944 HELSINKI PELASTUI