4/2004

Syrjäseudusta painopistealueeksi - Pohjois-

Suomen ilmapuolustuksen kehittämisen

pääpiirteitä 1945-1975

Tämä artikkeli kuvaa Pohjois-Suomen ilmapuolustuksen kehittämisen pääpiirteitä sotien jälkeen 30 vuoden aikana. Erityisesti tarkastellaan toteutuneita joukkojen siirtoja ja Pohjois-Suomen ilmapuolustuksen vastuunjaon muutoksia. Mukaan on otettu myös toteuttamatta jääneitä suunnitelmia tehostaa Pohjois-Suomen ilmapuolustusta sekä yksittäisiä tapahtumia, joista ilmenee, millaisten käytännön asioiden ratkaisemista ilmapuolustuksen kehittäminen vaatii.

POHJOIS-SUOMEN ILMAPUOLUSTUKSEN JÄRJESTELYT 1945- 1960

Lapin sodan päätyttyä huhtikuussa 1945 Pohjois-Suomi jäi ilmapuolustuksellisesti lähes täydelliseksi tyhjiöksi. Lapin sodan loppuvaiheessa Pommituslentolaivue 43 suoritti viimeiset tarvittavat lentotehtävät Kemistä, mikä määrättiin sen rauhanaikaiseksi sijoituspaikaksi. Tätä perusteltiin rauhanajan lentotoiminnan ylläpitämisellä ja ohjaajien kouluttamisella Pohjois-Suomen olosuhteissa. Kemin tukikohdan toimintaedellytykset olivat vaikeat ja vajaan vuoden kuluttua ilmapuolustuksen tarkastaja esitti Puolustusvoimain komentajalle jalkaväenkenraali Aarne Sihvolle laivueen siirtämistä pois Kemistä. Puolustusvoimain komentaja ei hyväksynyt esitystä, vaan esitti vaatimuksenaan yhden lentolaivueen ja ilmatorjuntapatteriston pysyvää rauhanaikaista sijoittamista pohjoiseen. Pommituslentolaivue 43 siirrettiin kuitenkin elokuussa 1946 Kemistä Luonetjärvelle ja Pariisin rauhansopimuksen mukaisesti pommituslentolaivueet lakkautettiin Ilmavoimien organisaatioista. Pohjois-Suomeen oli muodostunut ilmapuolustustyhjiö. Jalkaväenkenraali Sihvon mukaan ilmapuolustuksen rauhanaikainen painopiste tulisi olemaan Oulun-Oulujärven linjan eteläpuolella, mutta linjan pohjoispuolella oleva valtakunnan osa oli kuitenkin otettava huomioon mahdollisena ilmasotatoimien alueena.

Vuonna 1949 mietintönsä jättäneen Puolustusrevisiokomitean mukaan valtakunnan kaikilla osilla ei ollut samanlaista sotilaallista merkitystä. Pohjois-Suomi oli puolustuksellista "syrjäseutua", jonka puolustaminen pyrittiin hoitamaan vähäisin voimin. Pohjois-Suomen ilmapuolustuksen osalta Puolustusrevisio päätyi samansuuntaiseen lopputulokseen. Sodanaikaisen lentotoiminnan nopea järjestäminen ei ollut mahdollista, mutta tähän voitiin varautua rauhanaikaisilla maaorganisaation järjestelyillä. Puolustusrevision näkemyksen mukaan jokaisen maanpuolustusläänin alueelle oli saatava vähintään ilmatorjuntapatteristo. Pohjois-Suomeen todettiin olevan mahdotonta luoda riittävän tiheä ilmavalvonta-asemien verkko huonojen tukeutumismahdollisuuksien vuoksi.

Kuopion Rissalassa sijainneelle Lentorykmentti 2:lle annettiin heinäkuussa 1950 suunnittelu- ja toteutusvastuu Pohjois-Suomen ilmapuolustuksesta. Lentorykmentin lakkauttamista oli suunniteltu vuodesta 1947 alkaen ja se toteutettiin 30.11.1952. Lakkauttamisuhan alla Lentorykmentin vähäiset hävittäjäkoneet siirrettiin muihin joukkoihin ja käytännössä operatiivinen valmius lakkasi jo vuonna 1948. Lakkauttamisuhasta huolimatta Lentorykmentti 2:n komentaja aloitti Lapin ilmapuolustusalueen ilmavalvontaverkon tiedustelun. Keväällä 1950 ilmapuolustusaluejakoa oli tarve muuttaa aluejärjestön ja rauhan ajan divisioonien vastuualueiden aluejakojen mukaiseksi. Ennen uuden ilmapuolustusaluejaon toteuttamista rauhan ajan divisioonien vastuualueiden aluejaossa esitettiin muodostettavaksi Pohjois-Suomen vastuualue, jonka komentajaksi määrättiin heinäkuussa 1950 Oulussa sijainneen 1. Divisioonan komentaja. Uudessa ilmapuolustusaluejaossa otettiin huomioon keskitetyn alueellisen hävittäjätorjunnan asettamat vaatimukset, lentovoimien yhtenäinen johtaminen tärkeimmissä operatiivisissa suunnissa ja valtakunnan tärkeimpien torjuntakohteiden sijainti. Lapin ilmapuolustusalueen sijaan muodostettiin Pohjois-Suomen ilmapuolustusalue.

Pohjois-Suomen vastuualueen komentajan ja Pohjois-Suomen vastuualueen hävittäjätorjunnasta vielä muodollisesti vastanneen Lentorykmentti 2:n komentajan yhteistyösuhde käynnistyi vaivalloisesti. Lentorykmentti 2:n komentaja ei saanut yhteydenotoissaan lokakuussa 1951 mitään perustietoja mahdollisista yhteistoimintatehtävistä. Yhteistoimintasuhde vaikeutui entisestään, kun Lentorykmentti 2:n komentaja vapautettiin tehtävistään marraskuussa 1951. Seuraajan toivottiin ottavan nopeasti yhteyttä Pohjois-Suomen vastuualueen komentajaan, joka "voisi jo ehkä sitten antaa tarvittavat perusteet". Pohjois-Suomen vastuualueen tärkein ilmatorjunnalla suojattava kohde oli Oulu, jonne suunniteltiin siirrettäväksi Vesivehmaalla sijainneen Ilmatorjuntarykmentti 2:n II patteristo. Oulussa patteristosta olisi muodostettu 1. Erillinen Ilmatorjuntapatteristo, jonka komentaja olisi toiminut oman toimensa ohella Pohjois-Suomen vastuualueen ilmatorjuntakomentajana. Lentorykmentti 2:n lakkauttamisen jälkeen Pohjois-Suomen ilmapuolustusvastuu siirrettiin kesällä 1952 Lentosotakoululle, jonka tehtävä oli toimia suunnittelevana esikuntana. Käytännössä Lentosotakoulu otti suunnitteluvastuun jo ennen Lentorykmentti 2:n "paperilla tapahtunutta" lakkauttamista. Lentosotakoulu laati suunnitelmat ilmavoimien käytöstä liikekannallepanossa Pohjois-Suomen alueella.

Ilmavoimissa selvitettiin 1950-luvulta alkaen mahdollisuuksia suorittaa uudelleenjärjestelyjä. Vuonna 1954 ilmavoimien komentaja esitti 4. Lennoston perustamista Pohjois-Suomeen. Esitystä ei toteutettu, koska kalustopula oli huutava. Myöhemmin suunnitelmissa oli Luonetjärvellä sijainneen 1. Lennoston Tiedustelulentueen mahdollinen siirto Kajaaniin Paltamon kentälle. Tämä olisi toiminut 4. Lennoston perustana. Pohjois-Suomen ilmapuolustusalue oli 1. Lennoston vastuulla vuodesta 1955 alkaen, josta oli tätä ennen vastannut Lentosotakoulu kolmen vuoden ajan. 1. Lennosto nimettiin Hämeen Lennostoksi vuonna 1957.

KRIISIEN JA VASTATOIMIEN VUOSIKYMMEN 1960 - 1970

Torjuntavoiman pysyvää siirtämistä Pohjois-Suomeen suunniteltiin vuonna 1962, silloisen Puolustusvoimien kehittämissuunnitelman mukaisesti. Pohjois-Suomeen suunniteltiin vuoteen 1969 mennessä siirrettäväksi Ilmavoimien vahvuuteen lisättävä neljäs hävittäjälaivue. K-ohjelmaksi nimetyllä suunnitelmalla oli taloudellinen perustansa, mutta määrärahojen myöntäminen  maanpuolustuksen - ja erityisesti ilmapuolustuksen - vahventamiseen perustui kuitenkin kansainvälisen tilanteen kiristymiseen, mihin noottikriisillä on arvioitu olleen vaikutuksensa.  Puolustuslaitoksen suotuisasti alkanut materiaalisen valmiuden kehittäminen vaikeutui 1960-luvun puolivälissä ja K-ohjelman toteuttaminen raukesi, mikä johtui osaksi kansainvälisen tilanteen lieventymisestä ja toisaalta puolustusmateriaalihankintojen kohtaamasta vastustuksesta Suomessa.

Noottikriisin seurauksena Hämeen Lennoston Viestikeskus 5 siirrettiin Luonetjärveltä Rovaniemen maalaiskuntaan. Siirto toteutettiin erittäin nopeasti. Pääesikunnan 11.12.1961 antaman käskyn perusteella Ilmavoimien komentajan sijainen eversti Oskar Tuomisalo käski siirron 15.12.1961 ja siirto toteutettiin 4.1.1962 mennessä. Siirron käytännön suorittamista helpottivat lähes valmiit tilat Rovaniemen maalaiskunnan Olkkavaarassa, jonne sijoitetun lennonvarmistuskeskuksen laajentaminen Pohjois-Suomen ilmapuolustusalueen taistelunjohtokeskukseksi oli aloitettu Ilmavoimien komentajan kenraalimajuri Reino Artolan käskyllä keväällä 1955. Samalla käskyllä aloitettiin Lehtovaaran taistelunjohtokeskuksen valmistelut.

Pohjois-Suomessa ei tätä ennen ollut erillistä kiinteää taistelunjohtokeskusta, vaan järjestelyt olivat perustuneet tilapäisratkaisuihin. Toiminnan käynnistämisessä oli pitkään erilaisia käytännön vaikeuksia, jotka asettivat Viestikeskuksen toimintakyvyn kyseenalaiseksi. Hämeen Lennoston komentaja toi kirjelmissään jatkuvasti esiin huolensa Viestikeskus 5:n mahdollisuuksista toimia laajan alueen ilmavalvonnan johtoportaana. Suurin puute oli suorien kantayhteyksien puuttuminen, jolloin Viestikeskus 5 ja tutka-asemat (tuolloin tutka-asemia oli rakennettu Kaamaseen, Simoon, Sodankylään, Kajaaniin ja Taivalkoskelle) pahimmassa tapauksessa muodostivat toisistaan irrallaan olevia osakokonaisuuksia. Pohjois-Suomen ilmavalvonnassa oli Viestikeskus 5:n toimintaanpanosta huolimatta vielä aukko Käsivarressa. Tutkien mittausetäisyys päättyi Enontekiön-Kaaresuvannon tasalle, joka oli todettu Vampire- ja Gnat-koneilla suoritetuissa torjuntaharjoituksissa. Tilannetta vaikeuttivat edelleen tunturien aiheuttamat alakatveet, joiden vuoksi matalalla lentävien maalien havaitseminen oli epävarmaa. Tämän aukon peittävä tutka-asema rakennettiin Enontekiön Jyppyrälle.

Hämeen Lennoston komentaja everstiluutnantti Georg-Erik Strömberg esimerkiksi suoritti toukokuussa 1963 ilmavalvontakoehälytyksen suorittamalla "tuntemattoman lennon" harjoitushävittäjällä Länsi-Lapissa. Lento paljasti puutteita Pohjois-Suomen alueelle sijoitettujen tutka-asemien ja johtoelimenä toimineen Viestikeskus 5:n välisessä tietojen siirrossa. Lennoston komentaja vaati vastaavien hälytysharjoitusten suorittamista jatkossa eri puolilla Pohjois-Suomea. Jokaisen harjoituksen jälkeen toimenpiteet tarkastettaisiin kitkatekijöiden poistamiseksi. Lennoston komentajan mukaan "siten hiotulla kokonaisjärjestelmällä olisi käsitykseni mukaan monin verroin paremmat edellytykset selviytyä tositapahtumista kuin nykyinen harvoin toimiva organisaatio". Tuolloin oli aloitettu hanke suurkantamatutkan saamiseksi Viestikeskus 5:n yhteyteen. Hämeen Lennoston komentajan mielestä suurkantamatutkahanke uhkasi viedä huomion olemassa olevan järjestelmän puutteilta. Siirtymävaiheessa mikään järjestelmä ei toimisi moitteettomasti.  

Viestikeskus 5:n siirron jälkeen Pohjois-Suomen ilmapuolustusalueella oli tyydyttävään johtamistoimintaan kykenevä Ilmavoimien johtoelin. Luonetjärvellä sijainneen Hämeen Lennoston Hävittäjälentolaivue 11:n konekalustona olivat Gnat-torjuntahävittäjät, joiden nopeus ja toimintasäde olivat aikaisempiin konetyyppeihin verrattuna paremmat. Johtamismahdollisuuksien ja konekaluston katsottiin antavan mahdollisuudet valvonta- ja torjuntakyvyn kehittämiseksi lähes reaaliaikaiseksi Pohjois-Suomen ilmapuolustusalueella. Ilmavoimien Esikunta käski elokuussa 1965 Hämeen Lennoston laatimaan suunnitelman GN-parin nopeasta käytöstä vartiointi- ja tunnistustehtäviin Pohjois-Suomessa. Torjunta- ja tunnistusharjoituksia käskettiin pidettäväksi vuosittain.

Harjoitusten tavoitteena oli Ilmavoimien perustehtävien mukaisesti ilmatilan loukkaajien havaitseminen, tunnistaminen ja torjuminen. Harjoitusten päätukikohtana oli Rovaniemi, mutta torjuntaharjoitusten painopistealueena Pohjois-Lappi, jossa oli saavutettava kyky yliäänitorjuntoihin. Yhtä kenttää käytettäessä vaihtelevien torjuntaharjoitusten järjestäminen oli vaikeaa. Pohjois-Suomen tutkien valvontaa tehostettiin harjoitusten ajaksi. Torjuntaharjoituksissa vakioratkaisuksi muodostui joko hävittäjäparin tai -lentueen siirtäminen huolto-osineen hälytyspäivystykseen Rovaniemelle. Pohjois-Suomen ilmapuolustusalueella aloitettiin 1960-luvulla varatukikohtien rakentaminen VT 4:n perusparannusten yhteydessä. Varatukikohtien käyttöä rajoittavaksi tekijäksi ilmeni kalustopula. Hämeen Lennostolla oli  mahdollisuudet varustaa päätukikohdan lisäksi vain yksi varatukikohta, joka sekin osaksi lainakalustolla.

Tšekkoslovakian miehitys heijastui Pohjois-Suomessa heti kriisin alettua 21.8.1968. Ilmavalvonta havaitsi useita itärajan läheisyydessä  rajaa kohti suuntautuneita lentoja, jotka useimmat ylittivät hälytysrajan. Kiristyneen tilanteen vuoksi Ilmavoimien esikunta käski tehostaa Pohjois-Suomen ilmavalvontaa, jolloin Rovaniemen suurkantamatutka aloitti ympärivuorokautisen valvonnan sekä Kajaanin, Sodankylän ja Kaamasen tutkien vuoroja pidennettiin. Lännempänä sijainnut Enontekiön tutka oli huollossa, mutta sekin aloitti valvonnan 24.8. Torjuntavalmiutta Pohjois-Suomessa tehostettiin 22.8 alkaen, jolloin MiG-21F-pari käskettiin Karjalan Lennostosta Rissalasta hälytyspäivystykseen Rovaniemelle.

Ilmavalvonnan ja hävittäjätorjunnan taistelunjohtamisvalmiuden tehostamiseksi siirrettiin taistelunjohtohenkilöstöä Viestikeskus 5:een, jossa aloitettiin ympärivuorokautinen taistelunjohtopäivystys 22.8. Tehostettu valvonta lopetettiin Ilmavoimien Esikunnan käskyllä 29.8.1968. Ilmatila saatiin alakatvetta lukuun ottamatta valvottua tyydyttävästi. Varsinaiset ongelmat liittyivät henkilöstöön ja viestiyhteyksiin. Johtamispaikoilla oli tasotyöskentelyyn ja MG-koneiden johtamiseen tottumattomia taistelunjohtajia ja välittömästi suoritetuista täydennyksistä huolimatta henkilöstöpulaa. Henkilöstön puutteellisen tutka- ja mittauskoulutuksen vuoksi Rovaniemen suurkantamatutkan täyttä valvontatehoa ei saatu hyödynnettyä. Viestiyhteyksien puuttumisen ja epävarmuuden vuoksi Enontekiön ja Kaamasen tutkien välittämä ilmatilannekuva jäi epätäydelliseksi ja useita minuutteja vanhaksi. Johtamispaikoilla käytössä olleet viestiyhteydet olivat kuuluvuudeltaan heikkoja. Torjuntahävittäjän taistelunjohtaminen radiolla Pohjois-Lapissa oli mahdotonta, koska radion kantama ei ollut riittävä. 

Torjunnan osalta tilannetta pidettiin huonona ja mikäli torjuntaan olisi jouduttu, sen suorittaminen olisi ollut mahdotonta tai ainakin sattumanvaraista. Useista hälytysrajan ylittäneistä lennoista huolimatta varsinaisia rajaloukkauksia ei tapahtunut, myöskään tunnistamistehtäviä suorittaneet torjuntahävittäjät eivät saaneet kertaakaan kosketusta maaliin. MG- ja GN-koneilla lennettiin 23. - 30.8.1968 yhteensä  13 tunnistuslentoa Pohjois-Suomen ilmatilassa. Jälkinäytöksenä talvella 1968-69 laajoilta alueilta Pohjois-Suomesta löytyi pölylaskeumia, joiden arveltiin mahdollisesti olevan tutkahäirintäainetta. Aineen alkuperä jäi selvittämättä.

PARLAMENTAARISET PUOLUSTUSKOMITEAT JA PITKÄJÄNTEINEN KEHITYS 1970 - LUVULLA

Taloudelliset edellytykset tehostaa myös Pohjois-Suomen ilmapuolustusta olivat K-ohjelman raukeamisen jälkeen parantuneet vuodesta 1967, jolloin Pääesikunnassa laadittiin PV-ohjelmaksi nimetty Puolustusvoimien kehittämisohjelman perusversio. PV-ohjelmaa oli käsitelty Puolustusneuvostossa ja Valtioneuvostossa vuosina 1968-69, ja vuoteen 1971 mennessä kehittämisohjelmaa jouduttiin tarkistamaan useita kertoja. Ilmapuolustuksen vahventamisessa tavoiteltiin kolmen torjuntahävittäjälaivueen sijoittamista perusryhmitykseen, jossa kaksi laivuetta keskitettäisiin Etelä-Suomeen ja yksi Pohjois-Suomeen. PV-ohjelmaa ei kohtuullisiksi arvioiduista määrärahapuitteista huolimatta toteutettu. Vähän ennen Parlamentaarisen puolustuskomitean (PPK) työskentelyn alkamista 1970 oli valmistunut Hämeen Lennoston alustava siirtosuunnitelma omalle ilmapuolustusalueelleen Pohjois-Suomeen. Siirron yhtenä vaatimuksena oli hälytyspäivystyksen ja lentokoulutuksen välitön aloittaminen Rovaniemellä Draken -kalustolla. PPK:ssa todettiin rauhan ajan tunnistamislentojen suorittamisvalmiuden Pohjois-Suomessa olevan melko heikko ja kriisitilanteelle tyypillisten tehtävien välttävänkin suorittamisen vaativan torjuntahävittäjälaivueen jokaiselle ilmapuolustusalueelle. Rynnäkkötoiminta olisi aina mahdollisuuksien ulkopuolella. Silloisessa rauhan ajan koulutusryhmityksessä Pohjois-Suomeen saatiin lentoyksikkö vasta 4-6 tunnin kuluttua käskystä.

Hämeen Lennoston siirron suunnittelua jatkettiin Ilmavoimien esikunnassa. Lennoston kokoonpano suunniteltiin pidettävän ennallaan, lukuun ottamatta Hävittäjälentolaivue 11:n kolmannen lentueen supistamista pois Rovaniemen organisaatiosta, jolloin Rovaniemelle tulisi 2-lentueinen laivue. Kolmatta lentuetta suunniteltiin käytettävän perustettavan Tiedustelulentolaivueen runkona. Puolustusvoimain komentaja kenraali Kaarlo Leinonen käski joulukuussa 1972 siirron toteutettavaksi heinä-elokuussa 1973 saatuaan sitä ennen Puolustusministeriöltä ilmoituksen Rovaniemen tilojen valmistumisesta kesään 1973 mennessä. Myöhemmin Puolustusvoimain komentaja totesi Rovaniemelle siirretyn Draken-laivueen parantavan huomattavasti alueellisen koskemattomuuden suojaamismahdollisuuksia Pohjois-Suomen laajalla alueella, mikä oli PPK:n suositusten mukaista. Hämeen Lennosto nimettiin vuonna 1974 sijaintimaakuntansa mukaan Lapin Lennostoksi.

Ennen Hämeen Lennoston siirtoa oli toteutettu Pohjanmaan Ilmatorjuntapatteriston siirto Kokkolasta Rovaniemelle kesällä 1970. Siirron syiksi on esitetty Pohjoiskalotin ilmatilan merkityksen kasvu ja toisaalta Hämeen Lennoston samanaikaisesti aloitetut siirtosuunnitelmat. Rovaniemelle muodostui näiden kahden joukko-osaston siirtojen myötä ilmapuolustuksen tukikohta, jossa ilmatorjuntapatteristo suojasi oman toimintansa ohella lennoston päätukikohtaa. Pohjanmaan Ilmatorjuntapatteriston siirtoa oli suunniteltu 1960-luvun puolivälistä alkaen, jolloin Pohjanmaan Jääkäripataljoona  siirtyi Vaasasta Sodankylään 1964. Hämeen Lennoston ja Pohjanmaan Ilmatorjuntapatteriston siirrot kuuluvat tähän kokonaisuuteen, jossa tärkeimpänä vaikuttavana tekijänä oli Pohjois-Suomen sotilaallisen merkityksen korostuminen. Samassa uudelleenryhmittelyssä Ilmavoimien esikunta siirrettiin Helsingistä Luonetjärvelle.

Toinen parlamentaarinen puolustuskomitea (II PPK) totesi 1976 Pohjanmaan Ilmatorjuntapatteriston ja Hämeen Lennoston siirtojen olleen täysin perusteltuja ja oikeaan osuneita toimenpiteitä. Ilmavoimien valmiuden todettiin Lapin Lennoston perustamisen jälkeen ratkaisevasti parantuneen Pohjois-Suomessa sekä lisäkaluston käyttöönoton jälkeen Lapin Lennostosta muodostuvan toimintakykyinen kokonaisuus. Kenraaliluutnantti Rauno Meriön mukaan yhteistyö Lapin Lennoston ja Pohjanmaan Ilmatorjuntapatteriston esikuntien kesken muodostui alusta alkaen toimivaksi. Edellä mainitut parlamentaariset puolustuskomiteat, joiden työtä jatkoi 1979-81 toiminut Kolmas parlamentaarinen puolustuskomitea (III PPK), hankkivat vihdoin poliittisenkin hyväksynnän Pohjois-Suomen ilmapuolustuksen tehokkaaseen järjestämiseen.