ILMATORJUNTAUPSEERI
   
 

ETUSIVU

EDELLINEN

SEURAAVA

 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
ILMATORJUNNAN HISTORIA OSA 1 - VARHAINEN TEORIA 1920- JA 1930 -LUVUILLA  

Ilmatorjunta-aselajin tutkimus ei ole pelkästään sotilaiden yksinoikeus. Tästä oivana esimerkkinä on viime vuonna filosofian maisteriksi valmistunut Rolf Lanndér, jonka pro gradu -työn aihe oli “Länsi-Mustan tykeistä ilmatorjuntarykmentiksi: Suomen ilmatorjuntatykistö 1918-1934”. Itse hän on suorittanut varusmiespalveluksensa kenttätykistössä, mutta van-hemman veljensä neuvosta päätyi meidän joukkoomme. Maanpuolustus on ollut hänelle sekä työ että harrastus, sillä hän on palvellut Yhdistyneiden Kansakuntien suomalaisessa valvontajoukossa Makedoniassa kenttäkaupan hankintaupseerina.

Rolfin puoti Makedoniassa.

Aloitteet ilmatorjunnan järjestämisestä Suomessa tulivat kahdelta eri taholta: esikunnilta ja joukko-osastoilta, edellisten huolehtiessa laajemmista suunnitelmista, jälkimmäisten käytännöstä. Kaikkeen tähän tarvittiin kuitenkin jokin malli, joka luonnollisesti pohjautui lähimpään käytännön kokemukseen. Tässä tapauksessa ensimmäiseen maailmansotaan.

Sota oli merkinnyt ilma-aseen nopeaa kehittymistä tarkkailuvälineestä operatiivisia iskuja suorittavaksi tuhoaseeksi. Yksipaikkaisten matalalla lentävien koneiden torjuntaan riitti usein kiväärikaliiberisten aseiden tuli, mutta korkeammalla lentävien ja suurempaa tuhoa aikaansaavien pommittajien häiritsemiseksi tarvittiin järeämpiä aseita. Ilmapuolustus jaettiin tällöin kahteen osaan, hyökkäykselliseen ja puolustukselliseen. Lentokoneet tulivat toimimaan hyökkäyksellisenä aseena, tykistö sai vastuulleen puolustuksellisen osan ja sen tuli Iuoda käytännössä toimiva ilmapuolustustykistö omine tykkimalleineen, koska tavalliset kenttätykit eivät soveltuneet riittävän hyvin kyseiseen tehtävään. Ilmapuolustustykistön tehtävänä oli omien torjuntahävittäjien tukeminen ilmataisteluissa sekä pimeätorjunta, joka oli lentokoneilla lähes mahdotonta.

Puolustusvoimien luomistyön käynnistyttyä Suomessa oli uuden erikoistykistön tarve tiedossa. Asia tuli esille lukuisissa komiteamietinnöissä sekä esikunta- ja joukko-osastotason kirjeenvaihdossa. Vai-keutena ilmatorjunnan järjestämi-sessä oli maan taloudellinen tilan-ne ja vaikeus päättää mikä taho asian lopullisesti toteuttaisi. Valtiontalouden asettamista rajoituksista, hyvänä esimerkkinä on Suomen Rannikkopuolustuskomitean mietintö, joka jakautui kahteen osaan: parhaaseen mahdolliseen, sekä käytössä olevin varoin toteutettavissa olevaan vaihtoehtoon. Vuonna 1922 valmistunut rannikkopuolustuskomitean mietintö on edellisenä vuonna valmistuneen tykistökomiteamietinnön ohella varhaisimpia esityksiä ilmatorjunnan kokonaisvaltaisesta järjestämisestä. Rannikkopuolustuskomitea käsitteli ilmapuolustusta kuitenkin laajemmin ja yksityiskohtaisemmin, mikä tekee siitä paremman lähteen tarkasteltaessa tuon ajan käsityksiä ilmatorjunnasta. Tykistökomitean mietintö toi ensimmäise-nä esille kenttäarmeijan liikkuvan ilmatorjunnan tarpeen, mutta päähuomio keskittyi vielä tässä vaiheessa kiinteään ilmatorjuntaan.

Tutkijan kannalta mielenkiintoista on mietinnön toisen nidoksen loppuun kirjoitettu allekirjoittamaton huomautus, jossa komitean katsotaan rajanneen ilmapuolustuksen lähes kokonaan päiväsaikana toimivaksi, vaikka pommituslennot suoritetaan etupäässä yöllä. Huomauttajan mukaan mietinnössä sai alkunsa ajatus, jonka mukaan ilmatorjunta olisi pelkkä apuase, mikä rajoitti kyseisen aselajin kehitystä. Asia ei kuitenkaan ollut näin.

On totta, että ilmapuolustuksen tärkeimmäksi osaksi katsottiin oma ilma-ase, mutta ilmapuolustustykistöä pidettiin silti tarpeellisena. Ilman kiinteää ilmapuolustusta osa alueista jäisi suojaa vaille, koska ilmaherruus pystyttäisiin saavuttamaan ainoastaan suuren keskittämisen avulla. Komitea nimenomaan korosti tykistön merkitystä yöllisten pommituslentojen torjumisessa. Samoin katsottiin kiinteään ilmapuolustukseen kiinnitetyn yleensäkin liian vähän huomiota, koska lentokoneiden toiminta oli näkyvämpää. Sodasta kerättyjen tilastojen avulla todistettiin, että tykistön tehokkuus kasvoi saadun kokemuksen myötä. Ensimmäisen maailmansodan lopulla lähes neljännes niin saksalaisten kuin ranskalaistenkin tuhoamista koneista lasket-tiin kiinteän ilmapuolustuksen ansioksi. Voimakkaan ilmapuolustus- tykistön tarve korostui erityisesti siinä tapauksessa, että vihollisella on selvä ylivoima ilmassa. Ja vaikka kiinteä ilmapuolustus ei pystyisikään tuhoamaan kohteitaan vähentäisi sen toiminta vihollisen pommitusten tehoa, koska pommikoneet joutuisivat nostamaan operointikorkeuttaan.

Ainakaan rannikkopuolustussuunnitelma laajimmassa muodossaan ei väheksynyt kiinteän ilmapuolustuksen mahdollisuuksia, päinvastoin. Komitea joutui kuitenkin esittämään supistetun version suunnitelmistaan Suomen valtion tiukan olustusbudjetin vuoksi. Tuo esitys pitää sisällään edellisestä poikkeavan näkemyksen ilmapuolustuksesta. Lentokoneet asetetaan jälkimmäisessä suunnitelmassa ehdottomasti etusijalle, ja kiinteä puolustus katsotaan nyt vain liikkuvan ilmapuolustuksen apuaseeksi, joka ei enää edes pysty riittävän tehokkaaseen vihollishyökkäysten torjuntaan. Kiinteästä ilmapuolustuksesta luovuttiin yhtenäisenä järjestelmänä ja siitä säilytettiin suunnitelmassa ainoastaan ne osat, joilla pystyttiin turvaamaan rannikkomme ensisijaiset suojelukohteet sekä rannikkopatterit vihollisen ilmavoimien lähihyökkäyksiä vastaan. Ajatus, jolle koko myöhempi kehitystyö perustui.

Tykistöllisen ilmatorjunnan järjestäminen hidastui siis oleellisesti puolustusbudjettimme rajallisuuden takia, ei tietämättömyyden tai ymmärtämättömyyden vuoksi. Ylipäänsä puolustusmäärärahat jakaantuivat koko 1920-luvun seuraavassa suhteessa: merivoimat 50, maavoimat 30 ja ilmavoimat 20 prosenttia myönnetyistä varoista. On siis luonnollista, ettei uudelle erikoisaselajille riittänyt aina rahaa. Asiaan vaikutti rahan ohella toinenkin tekijä: douhetismi. Ilmapuolustusteoria, joka omalta osaltaan tuki vähäisistä varoistamme johtuneita rajoituksia. Teoria perustui italialaisen kenraalin Giulio Douhet’n 1920-luvulla esittämiin oppeihin ilmasodasta. Hän korosti ilma-aseen offensiivisista puolta, joka tulisi olemaan tulevaisuuden sodan tärkein tekijä. Teorian mukaan suhteellisen heikot maavoimat pystyisivät pitämään puoliaan sillä aikaa, kun ilmavoimien hyökkäykset vihollismaan elintärkeisiin kohteisiin ratkaisivat sodan. Päähuomio varustautumisessa oli siis kiinnitettävä ilma-aseeseen, jolloin muiden sotavoimien suhteen voitiin noudattaa suurempaa säästäväisyyttä.

Douhet’n oppi perustui kuitenkin suurelta osin Italian sotilasmaantieteellisiin ja -poliittisiin tekijöihin. Se soveltui myös parhaiten suurvaltojen suunnitelmiin, koska hyökkäyksellisyys asetettiin siinä puolustuksellisuuden edelle. Suurvalta-painotteisuudestaan huolimatta douhetismi säilytti lähes suvereenin asemansa myös suomalaisessa ilmapuolustusajattelussa aina 1930- luvun puoliväliin saakka. Torjuntahävittäjät ja ilmatorjuntatykistö määriteltiin suhteellisen tehottomiksi, minkä katsottiin jättävän Suomen suojattomaksi suuren ilmahyökkäyksen varalta, mikäli maalla ei olisi tehokkaaseen vastaoffensiiviin pystyviä ilmavoimia. Teorian katsottiin opettavan, että hyvillä ilmavoimilla varustettua maata vastaan ei kannattanut aloittaa sotaa.

Douhetismi sai kyllä kritiikkiäkin osakseen, koska siviiliväestöä vastaan kohdistuvien pommitusten katsottiin saavan osakseen kansainvälisen tuomion, eikä kansan taistelutahtoa silti välttämättä murrettu pommituksilla. Myös ilmatorjunnan mahdollisuuksiin alettiin uskoa enemmän torjuntamenetelmien kehittyessä. Vaikka ilmatorjuntamiehet olivat jo vuosia puhuneet aselajinsa merkityksestä pommikoneiden tehtävän, jos ei tuhoavana niin ainakin sitä merkittävästi haittaavana tekijänä, vasta tekniikan ja menetelmien kehittyminen antoivat näille puheille uskottavuutta.

Toisaalta myös ensimmäisen maailmansodan saavutuksia pidettiin niin hyvinä, että tykistön katsottiin ratkaisseen sen edessä olleet ongelmat. Tällöin aselajin parantaminen jäi vähäiseksi, kun taas lentokoneet saavuttivat parempia tuloksia niihin kiinnitetyn suuremman huomion ansiosta. Tämä näkyi myös Suomessa esimerkiksi Ilmailuvoimien esikunnan toimittamassa, Ilmailuklubin Aero-lehdessä. Lehdessä vuonna 1923 ollut puolustuspuhe ilmatorjuntatykistön puolesta kiteyttää monella tapaa tuon ajan ajatuksia ilmapuolustuksesta. Maailmansodassa tapahtunut kehitys nosti lehden mukaan aselajin alkujaan huonosti varustetusta apuaseesta yhä suurempaan täydellisyyteen ja tehokkuuteen. Tehtävät muuttuivat samalla pelkästä viholliskoneiden häiritsemisestä niiden alasampumiseen. Lehden näkemys heijastelee yllä mainittua ajattelua uuden tykistön jo huippuunsa kehitetyistä menetelmistä. Samaatuntuvat ajatelleen meikäläiset esikunnat, joiden suunnitelmat sisälsivät1920-luvun alkupuoliskollaainoastaan tarpeellisten tykkien sijoittelun sopivimmiksi katsottuihin paikkoihin.

Vasta myöhemmin huomattiin, ettei uudesta aselajista oikeastaan tiedetty juuri mitään. Kehitystyö jouduttiin aloittamaan perusasioista, ampumamenetelmistä. Tästä johtui myös alkuvuosien keskittyminen enemmän tykkikalustoon ja sillä ampumiseen, kuin siihen mitkä olisivat aselajin käyttötarkoituksen suuret linjat meillä Suomessa.

Tultaessa 1920-luvun puoleenväliin olivat ajatusmallit ja resurssit muuttuneet siinä määrin, että päästiin aloittamaan kotimaisin voimin uuden aselajin luominen. Enää ei tyydytty oletuksiin paperilla, vaan toimeen tartuttiin luomalla ulkomailta saatujen mallien pohjalta ampumamenetelmä, jolla pystyttäisiin toimimaan tositilanteessa. Uutta ajattelua ei heijastanut vain käytännön toiminta vaan myös tykistön toimintamallin uudelleen arviointi.

Vuoteen 1924 saakka oltiin asiakirjoissa ja kirjallisuudessa uudesta tykistöaselajsta käytetty nimitystä ilmapuolustustykistö. Nimitys sinänsä ei eroa paljoakaan termistä ilmatorjuntatykistö. Se pitää silti sisällään tärkeän vivahdeeron, joka kuvaa hyvin uutta ajattelua. Vanhempi nimitys, ilmapuolustustykistö on lähtökohdaltaan totaalisempi. Se kuvastaa paremminkin kokonaista järjestelmää kuin osa-aluetta. Kuten Aero-lehden artikkeli asian määritteli oli sodan alkuvaiheessa “ilmapuolustustykkien tehtävänä vihollislentokoneen karkottaminen” mutta sodan kuluessa sen “tehtävä oli muuttunut viholliskoneen pelkästä häiritsemisestä sen alasampumiseen”. Sanana ilmapuolustustykistö oli ilmeinen lainaus saksan kielen sanasta “Luftgewahr”. Englanninkielisessä kirjallisuudessa siitä puolestaan käytettiin nimitystä “Anti-Aircraft Artillery”.

Uutta termiä ilmatorjuntatykistö käytti Suomessa ensimmäisen kerran evl Väinö Valve. Nimitys vakiintui käytäntöön viimeistään, kun Kiinteän Ilmapuolustuspatterin nimi muutettiin vuoden 1926 joulukuussa Kiinteäksi Ilmatorjuntapatteriksi. Organisatoriselta kannalta kyseessä oli pelkkä nimenmuutos, mutta se merkitsi samalla nimityksen ajanmukaistamista uuden ajatusmallin mukaiseksi. Lähtökohtana ei siis enää ollutkaan kokonaisvaltaisen tykistöllisen puolustusjärjestelmän luominen, koska ilmatorjunta kuului edelleen rannikkotykistön alaisuuteen, vaan toimivien torjuntayksiköiden aikaan saaminen. Tätä lienee myös Valve uudella termillä hakenut, sillä se merkitsi tavallaan askelta taaksepäin, paluuta alkeisiin, siirtymistä tuhoamisesta takaisin häirintään. Olihan helpompaa lähteä luomaa uutta aloittamalla asian perusteista, kuin luoda yksiköitä ilman selviä toimintamalleja tai liian epämääräisin tavoittein.

Oppia lähdettiin hakemaan ulkomailta. Aluksi tähän riittivät ammattijulkaisut. Mallit otettiin lähinnä päättyneen sodan voittajavaltioilta: Iso-Britannialta, Ranskalta ja Yhdysvalloilta. Myös osaamiseen Ruotsissa ja Saksassa kiinnitettiin huomiota. On luonnollista, että voittajavaltioiden menetelmiin kiinnitettiin suurin huomio. Avarakatseisuutta kuitenkin osoitettiin ottamalla huomioon myös häviäjän kokemukset. Ruotsi tuli luultavasti esille voimakkaan aseteollisuutensa ansiosta. Vasta myöhemmin tulivat ajankohtaisiksi jo ilmatorjunnan suunnittelun alkuvaiheessa kaavaillut opintomatkat ulkomaille. Upseereita komennettiin tuolloin tutustumaan ilmatorjuntatykistöön Ruotsiin, Englantiin ja Ranskaan.

Ajan ilmatorjuntadogmi kiteytyi Suomessa Juhani Paasikiven vuonna 1932 julkaistussa kirjassa “Ilmatorjunta”. Teoksessa käydään läpi lentoase ja sen torjuntakeinot, torjuntavälineistö, ilmavalvonta, harhautustoiminta sekä väestönsuojelu maailmansodan kokemusten, ja sen aikaisten saavutusten valossa. Paasikivi käytti järjestelmästä kokonaisuudessaan nimitystä ilmapuolustus, joka jakaantui hyökkäävään ilmapuolustukseen (so. lentokoneet) ja ilmatorjuntaan. Jako noudatteli näin ollen edellä mainittua 1920-luvun puolivälissä tapahtunutta käsitemuutosta. Maanpinnalta suoritettavat tehtävät jaettiin joukkojen suorittamiin torjuntatehtäviin sekä kiinteään ilmatorjuntaan. Nämä jaettiin vielä toiminnan luonteen mukaan aktiiviseen (suoraan lentoaseeseen kohdistunut toiminta) ja passiiviseen (oletettujen kohteiden suojaaminen) torjuntaan sekä ilmavalvontaan.

Paasikiven mukaan tykistöä käytettiin tehokkaimmin pommikoneita vastaan, johtuen niiden pyrkimyksestä suorittaa pommitukset muodostelmissa korkealta. Pommittajien oli myös, saavuttaakseen parhaan vaikutuksen, lennettävä tasaisesti, mikä paransi suurikaliiperisten aseiden tulen tehokkuutta. Ketterämmät hävittäjät ja lähitoimintakoneet sen sijaan lensivät matalammalla, mikä heikensi raskaan kaluston ammunnan tehoa, mutta teki niistä edullisia maaleja kiväärikaliperin aseille. Mutta ehdottomasti parhaaksi aseeksi hävittäjiä vastaan Paasikivi katsoi torjuntahävittäjät. Hävittäjiä tuli käyttää myös tykistötulen pommikonepartioista erottamien pommittajien tuhoamiseen.

Käytössä olevien aseiden, olivatpa ne sitten raskaita tykkejä tai kevyitä konekiväärejä, tehokas käyttö edellytti niiden toimintavalmiutta maalin ilmestyessä näkyviin. Tämä pyrittiin varmistamaan järjestämällä kattava ilmavalvontaverkko. Paasikiven organisaatioverkko vastasi suurin piirtein aluejärjestelmää. Ilmavalvonnan katsottiin olevan siis olennainen osa ilmatorjuntadogmia. Kirjan lopussa esittellään vielä amerikkalaisten, englantilaisten ja ranskalaisten ilmatorjuntataktiikkaa, sekä venäläisiä väestönsuojeluohjeita. Järjestelmistä parhaiten Suomeen sopi, Paasikiven mukaan, amerikkalainen, koska vaadittavan kaluston määrä siinä oli vähäisin.

Paasikiven teos ei sinänsä ole suomalaisen ilmatorjuntadoktriinin uraa uurtava merkkipaalu, mutta se on silti aikansa heijastuma, joka kirjasi aselajin saamat vaikutteet. Mutta kirja antoi myös suunnan sotaa edeltäneen ajan kehitykselle esittelemällä muutamia - vielä tänäkin päivänä päteviä - ilmatorjunnan perusperiaatteita.

Mallit otettiin kuitenkin ulkomailta, ja vielä erityisesti suurvalloilta, mikä douhetismin aikana merkitsi lentokoneiden merkityksen korostamista myös ilmapuolustuksessa. Raskaiden torjunta-aseiden merkitys korostui, maalin rajoittuessa lähes yksinomaan pommikoneeseen. Näin siitäkin huolimatta, että sen aikainen kalusto ei suinkaan rajannut kehityksen suuntaa. Malli oli sidottu pomminpudotuskehäkäsitteeseen. Sen mukaisesti torjunnan lähtökohtana olivat vaakapommitukset, joiden onnistuminen edellytti pommikoneen pääsyä tiettyyn pisteeseen, jolta pommit voitiin pudottaa kohteeseensa, ts. pomminpudotuskehältä. Ilmatorjunnan tehtävänä oli aikaan saada torjuntavyöhyke, johon ammunta tuli keskittää. Heikkoutena tässä oli se, että maaleja oletettiin olevan ainoastaan yksi kerrallaan. Myös torjuntaan käytetty aika arvioitiin liian pieneksi, eikä virheen korjaamiseen ollut muuta keinoa kuin kaluston lisääminen. Se taas ei Suomessa käytössä olleilla resursseilla ollut mahdollista. Kolmanneksi, huomioon ei myöskään otettu ilmasta suoritettavan rynnäkkötoiminnan mahdollisuutta. Omaa kehitystyötä taktiikan alalla ei siis juuri harjoitettu. Aselajina ilmatorjunta tukeutui vahvasti tykistön perinteisiin, joissa isompi merkitsi yleensä myös suurempaa tehoa. Erityisesti kenttätykistössä, mistä Simojoki arveleekin vaikutusten monesti tulleen. Sitoutuminen tykistöön oli selvää myös Suomessa, ei silti niinkään kenttätykistöön kuin rannikkotykistöön. Suurin osa aloitteistahan tuli rannikkopuolustuksen taholta, mikä osin selittyy kalustolla mutta luonnollisin syy lienee ollut se, että tärkeimpien ilmamaalien katsottiin sijaitsevan rannikollamme. Ilmiö ei kuitenkaan ollut erityisesti suomalainen. Paasikiven parhaiten meikäläiseen käytäntöön sopivaksi katsoma amerikkalainen systeemi oli sekin peräisin rannikkotykistön piiristä. Huomattavaa on se, että Paasiki itse oli alunperin kenttätykistöupseeri, joka totesi kenttätykistön mahdollisuudet rajallisiksi ilmatorjunnassa ja painotti erikoisaselajin kehittämistä.

Mahdollinen irtiotto omasta ajastaan, kohti tehokkaampaa ilmatorjuntaa, olisi saattanut tapahtua kehittelemällä järjestelmä konetuliaseiden käytön pohjalta. Tuolloin se kuitenkin jätettiin lähes yksinomaan joukkojen omaksi ilmatorjunta-aseeksi. Kenttäohjesäännöissä ilmatorjuntatykistö on osa tykistöä ja sen käytöstä määrää armeijakunnan komentaja, mutta pääpaino on jalkaväen omin - mahdollisesti erikoisvälinein varustelluin - asein suoritettavalla ilmatorjunnalla. Ilmatorjuntatykistön määrän oletettiin olevan vähäinen ja keskittyvän vain tärkeimpien kohteiden suojaamiseen. Pienempikaliiperisten aseiden nopeuteen ja tehokkuuteen alettiin kiinnittää huomiota vasta Espanjan sisällissodan aikaan. Annettu ilmatorjuntakoulutus keskittyikin aina sotiin asti lähes kokonaan tykkikaluston ympärille.

Rolf Lanndér

  postia toimitukselle  

ETUSIVU EDELLINEN SEURAAVA